Pitäisiköhän hakea ennustajan paikkaa? Vapaapäivän kunniaksi sisäinen kello päätti repäistä ja herätti minut taatusti ajoissa eli puoli kuusi. No, johan sitä ennen yhtä tuli nukahdettua, ei unta kauhakaupalla, saa vähempikin luvan riittää. Muutenkin yö oli vähintäänkin turha. Vai mitä tekee yöllä jolloin puolet ajasta menee heräillessä? On se, alkanut se on.

Koivunkukinta. Alkanut. Oikein ryminällä näillä leveysasteilla. Pikku poika, astmaatikkomme, harjoitti jo eilen tukehtumistreenejä illalla päivän pihalla hypittyään. Jotenkin sen tietää, että tätä paskaa on nyt sitten luvassa usemmaksi viikoksi. Yöheräilyä. Kun toinen meinaa tasaisin väliajoin tukehtua yskänkohtauksiin. Vituttaa valmiiksi. Muutenkin unesta tullut jotain joka ei toimi kuten ennen, ja siihen päälle keuhkojaan ulos yskivä penska. Ankeaksi menee.

Se, että nukun huonosti ja erittäin lyhyesti, oli myös tiedossani jo illalla kun sänkyyn menin. Sen tiesi heti, kun näin miehen ottaneen junnun meidän väliimme. Niin, minä olen kamala äiti, minä en halua nukkua lasten kanssa samassa sängyssä. Joku saa tästä hyvän jeesustelun aiheen... Nyt vain on niin, etten ole koskaan tykännyt nukkua samassa sängyssä oikein kenenkään kanssa. No miehen, juu, mutta muiden, en. Teininä tuli tietysti nukuttua aina parhaan ystävän kanssa navat vastakkain, mutta sitä ei liene lasketa? Edes pienenä en ollut halunnut koskaan äidin viereen nukkumaan.

Yksi äidin kauneimpia muistoja olikin minun lapsuudestani kuinka hän sai minut viereensä nukkumaan kun olin mahataudissa. Oli kuulemma ollut viisain paikka minun nukkua oksennuksia ajatellen, omasta sängystä oksentaminen ämpäriin olisi ollut suunnattoman työn edessä, paitsi jos olisin nukkunut ämpäri kainalossani. Mitä sekin sitten kertoo minusta, tai vielä kauheampaa, äidistä. Kokea se kauniiksi muistoksi kun sellainen alle viisvuotias oksentaa yöllä korvasi juuressa...

Siis takaisin alkuperäiseen, yö alkoi surkeissa merkeissä. Keuhkoja pihalle yskivä poika nukkui keskellä sänkyä, ja vaikka olenkin tuon kanssa samassa sängyssä viettänyt lukemattomia öitä, ne ajat ovat jääneet iloisesti taakse. Sikäli iloisesti, että olen koiranunen ekspertti silloin kun poika on meidän sängyssä. Lisäksi tämä on niin kova pyörimään ja potkimaan, että tämän raskauden myötä olen ottanut tiukemman linjan yövierailuihin. Minä en yksinkertaisesti osaa nukkua kunnolla jos tuo heiluu välissä joten, ei kiitos meidän sänkyymme.

Miehen perustelu oli kyllä ihan järkevä, saisi nukuttua itse edes muutaman tunnin ennen aamuista töihin heräämistä, mutta minä latistuin heti sängyn viereen päästyäni. Ja koska kuitenkin olen joka kerta ollut pakotettu pitkin yötä hilaamaan itseäni ja tyynyäni jalkopäätä kohti, koska poika potkii peitot pois (tuplapeitteessähän yllättäen keskellä olija onnistuu määräämään missä se peiton yläreuna kulkee) puhumattakaan muusta potkutarjoilusta jolta olen puoliunessakin mahaa suojannut, hilasin itseni suoraan niin alas petissä että mahdolliset potkut tuntuu sitten päässä.

Pojan kunniaksi todettakoon, että potkuja ei tarjottu. Mutta muuten sitten herättiinkin useampaan kertaan. Vuoroin sitkeisiin yskänkohtauksiin, vuoroin siihen, että jalkani olivat sängynlaidan yli ja varpaita palelsi. Eli todellakin, takana loistava tulevaisuus.. Eikun siis yö. Ja niin, mies sanoi minun sinne jalkpäähän mönkiessäni, että miten en osaa nukkua lasten kanssa... Paitsi etten osaa, en myöskään tykkää. Ja olen sen sille moneen kertaan sanonutkin. Vauva on eri juttu, mutta siinä vaiheessa kun yösyönnit ei enää määritä heräilyjä niin sori vaan, kaikki siskonpetin kannattajat, siinä vaiheessa minä pidän oman sänkyni ja lapsi omansa.