Että tulee surullinen ja alakuloinen olo. Ei siihen sitten enempää tarvittu kuin yhden vuorokauden pakollinen meno miehelle. Heti kun auto peruutti pihasta iski ikävä ja puolisurkea olo. Puolisurkea sikäli, että nautin yksinolosta, mutta ehkä tuo pieni ja onneton tuolla kopassa tekee sitten sen, etten osaa olla yksin nyt. En samalla tavalla kuin aiemmin, ennen odotusta. Tosin veikkaan että muutama tunti ja jiihaa ja hurraa, minua ei haittaa yhtään vaikka mies ei tuossa olekaan.

Lähdöissä on aina vaikeinta itse lähteminen. Ja lähtemään päästäminen. Hassua. Itse poissaolo ei niinkään häiritse, ei ainakaan silloin kun se ei ole pitkäaikaista. Pitkäaikaiseen poissaoloonkin tottuu, sekin on huomattu, mutta ei se silti hauskaa ole sekään. Omaan oloon vaikuttaa tosin tällä hetkellä väsymyskin. Jotenkin on kovin puutunut olo. Ei jaksaisi olla hereillä, ei käytettävissä, ei tässä rauhattomassa ympäristössä mikä väkisinkin vallitsee lasten kanssa.

Pikku poika käy taas ylikierroksilla, siis herra 4v. Käynyt koko aamupäivän. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt. Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, meno ei suinkaan tule iltaa kohti rauhoittumaan, päinvastoin. Koetan tainnuttaa pienet saunalla illalla. Paljostako vetoa, että se joka siellä taintuu on allekirjoittanut itse. Siinähän on sitten, haaveilen jo valmiiksi siitä kuinka menen vauvan kanssa nukkumaan heti kun noin iltayhdeksän ruokailu on hoidettu, herään pari kertaa syöttämään yöllä ja toisin kuin normaalisti, EN nouse ennen kuutta ylös. Etenkin viimeinen kohta on jo ennalta tuhoontuomittu, mutta saahan sitä haaveilla.

Taidan hiipiä keittämään itselleni päiväkahvit, jos vaikka olo siitä vetreentyisi. Tai sitten ei.