Pieni poika lähti kerhoon. Isommat onkin jo menneet, kuka kouluun, kuka eskariin. Nyt on sitten hetken aikaa hiljaista ja rauhallista, kunnes ovi käy ja yksi hoitolapsista tulee. Jotenkin sitä viettäisi mieluiten aikaa nyt itsensä kanssa. Ilman sukulaispoikaa, siis sitä hoidettavaa. Ja ilman muita hoitolapsia joiden haku on edessä kahdeltatoista, yhtä aikaa pojan ja eskarin kanssa. Tupa täynnä sitten taas. Odotan kuin kuuta nousevaa äitiyslomaa. Sitä että saan olla ilman lisämelua. Ilman kanteluita. Ilman riitelyä.

Vauva ei alussa ainakaan riitele pikku pojan kanssa. Ja pikku poika jatkaa kerhoissa syksyllä. Joten saan ainakin kahdesti viikossa ruhtinaalliset kolme tuntia kerrallaan hiljaisuutta. Pieniä on ihmisen ilot. Hiljaisuutta ja hiljaisuutta niin, miten senkin nyt ottaa. Nytkin laitoin musiikin soimaan, lähes täysillä huudatin imuria heiluttaessa. Ja ruokaa laittaessa. Musiikki on siitä hauska väline, että se auttaa eri fiiliksiin. Siivousmusiikki on eri kuin esimerkiksi vitutusmusiikki. Hiljaisuudenhaku musiikki taas on oma lukunsa. Kaikkeen löytyy omansa.

Ahdistusmusiikki toimii myös siivous- ja kotityömusiikkina, silloin kun ahdistaa. HIM koneeseen ja työt hoituu kuin itsestään ja ajatukset lentää vapaammin. Omia aikojaan. Kohta se on laitettava pois päältä, hoitolapsien aikana en musiikkia huudata. Omien lasten aikana saatan tehdäkin sen, pakkaan pienemmät ylos äidin ja isin sänkyyn nauttimaan subbari juniorin tai disney kanavan tarjonnasta ja laitan tietokoneesta hanat kaakkoon. Hiljaisuusmusiikki taas, sitä kuuntelen MPkolmosella, silloin lapset joutuvat nykäisemään kädestä jos heillä on asiaa.

Omat ovat siitä helppoja, että kun heitä on monta, äiti ei ole ainoa jolle sanoa. Aina ei äitiä tarvita. Pääsääntöisesti kyllä, mutta ei aina. Nyt en ole vain sitä hiljaisuusmusiikkia edes kuunnellut aikoihin. Jokainen häiriö minkä pienemmät tuottaa on hyvä. On edes jotain tekemistä. Tuntuu että aika matelee välillä. Paitsi että silti, aina on aamu, tai ilta. Koko ajan. Osasyyllinen siihen saattaa olla onneton unimäärä joka on viime aikoina kiusannut.

Siitäkin saa sujuvan aasinsillan asian ytimeen. Selvästikään en osaa nukkua silloin kun päässäni on liikaa ajatuksia. Kun asiat on epäselviä, oma olo on epäselvä, suhde on epäselvä. Minä makaan valveilla sängyssä nukkumaan mentyäni. Makaan ja mietin. Koetan häätää ajatuksia pois, usein siinä loppujen lopuksi onnistunkin mutta mitä sekään hyödyttää? Herään aamulla paljon ennen kellon soimista siihen että ajatukset heräävät. Ja sitten se uni ei enää tule. Ei vaikka tänäkin aamuna sitkeästi laitoin silmät uudestaan kiinni ja koetin olla ajattelematta. Ne ajatukset minut herättää ja häätää sängystä ylös.

Sikälikin on hyvä, että tällä hetkellä tupa on päivät täynnä ihmisiä. Ei ehdi pyörittämään ajatuksia päässään. On pakko tehdä ja toimia. Viikonloput onkin sitten toinen asia. Ja illat. Omilta lapsilta pystyy ajattelemaan, hoitolapsilta ei. Kyllä tässä pitäisi löytää nyt se kultainen keskitie, saada suhteen osalta se mielenrauha joka on monta vuotta ollut.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kaikki äitiini, isääni, siskooni tai muihin ihmisiin liittyvät ajatukset ja niiden pyörittäminen, ne ei häiritse minua eikä oloani, mutta kun on kyse minun ja miehen väleistä, en saa hetken rauhaa. Mikähän siinäkin on? Olenko vain niin tottunut jo kakarasta ajattelemaan muita juttuja ja pistämään ne jäähylle, mutta tuon elämäni miehen, suurimman rakkauteni kohdalla sitä en osaa tehdä. Syytä olisi. Opetella. Olenhan aikaa sitten, jo teininä päättänyt että koskaan kukaan ei saa minua niin itsestään riippuvaiseksi etten ilman osaisi elää. Paitsi lapset. Niitä ilman en todellakaan osaisi elää ja ilman niitä en haluakaan oppia elämään. Ilman miestä on jokaisen syytä osata elää.

Tai ilman naista. Läheisriippuvaisten vanhempien lapsen näkemys maailmasta. Ja hulluinta kaikessa on se, että tiedän silti, että voisin elää ilman miestäni. Kyllä minä henkiin jäisin, löytäisin varmasti tavan miten elää ja olla, mutta en halua. En halua elää ilman sitä. En vaikka sen kanssa sukset ristissä nyt ollaankin. Vai ollaanko? Olenko minä ainoastaan sukset ristissä? Näin tässä sitten käy, kun on liikaa aikaa ajatella, kyseenalaistaa asiat joista oli aivan täysin satavarma vielä muutama tunti sitten. Taidanpa mennä tyhjentämään pesukoneen.