Pitäisi varmaan alkaa kohta tehdä. Tuli mieleen tuosta edellisestä postauksestani. En ole hankkinut vauvalle mitään. En yhtään mitään. Vaunut on valmiiksi, onneksi, pikkupojan jäljiltä. Käytännössä käyttämättömät, uudet vaunut. Kuuluu sarjaan "onnekkaita sattumuksia". Ne vaunut siis. Sänkykin on. Mutta ei patjaa siihen. Vaatteita saattaa olla muutama vintillä, pitäisi tutkia tilanne, veikkaan että ovat vain aivan turhan isoja. Muuta ei sitten olekaan. Kaikki olen hävittännyt sitä mukaa kun on käyneet pikkupojalle tarpeettomiksi.

Ja eihän vauva aluksi edes tarvitse kuin turvakaukalon ja vaatteita noiden lisäksi, Niin ja sen patjan. Ja toihan anoppi yhden tuttipullon laivalta vauvalle. Jo aikaa sitten. Siitä pullosta se nyt mieleen tulikin. Ja siitä kun muutama päivä sitten anoppi kävi ja kysyi, mitä kaikkea puuttuu. No, vaatteet sanoi menevänsä hakemaan itse, siis ne jotka vauvalle puetaan kun tuodaan sairaalasta kotiin, ja tuovansa sitten sinne. Sitten kun näkee kumpi tämä on.

Niin, ne vaunut. Olen jo aiemmin kertonut pikkupojan syntymästä, siitä kuinka hänestä tuli meidän pieni ihmeemme, siitä kuinka lähellä oli että kastetilaisuuden sijaan olisimme saaneet viettää hautajaisia tämän kohdalla. Sitä en muista olenko kertonut kuinka kauan häntä pidettiin huonossa kunnossa, huonolla hapella, ennenkuin osui eteen lääkäri joka totesi pojalla heti pahan astman. Joillekin tuo onni ei osu kohdalle kovin helposti.

Vaunut oli sitten toivottavasti se "ei kahta ilman kolmatta"-näyttö siitä kuinka voimakas hänen elämänlankansa on. Pikkupoika oli kova nukkumaan ulkona. Ei meillä esikoista lukuunottamatta kukaan muu olekaan sellainen ulkonanukkuja ollut kuin pikkupoika, kaksi kertaa päivässä kolmen neljän tunnin unia vaunuissa ja vielä liki yksivuotiaana.

Se kolmas kerta näyttöä tuli alkutalvesta, hieman ennen pienen miehen yksivuotissyntymäpäivää. Vai hieman jälkeen, en muista ihan varmaksi, mutta alkutalvea se oli. Sellainen kerta kun lunta oli tullut paljon, ja vähitellen ilma oli kohonnut plussan puolelle. Pikkupoika nukkui keittiön ikkunan alla vaunuissa, kuten aina, sillä erotuksella että vaunut oli pensasaidan vieressä. Katolle oli kertynyt niin paljon lunta, että jo poikaa viedessäni katsoin ettei häntä voinut jättää lähellekään seinää, muuten lumet tippuisi vielä vaunujen päälle.

Poika oli ehtinyt nukkua jo jonkin aikaa, kun itkuhälyttimen kautta kuului kummallinen kohahdus. Sen jälkeen hälytin hiljeni jälleen, mikä lie, ohi ajanut auto taas kohautellut. Eskari touhusi omiaan, kurkisti leikin lomassa juuri silloin keittiön ikkunasta ja sanoi minulle, että joku heitti veikkaa isolla lumipallolla. En aluksi edes tajunnut, että tyttö oli katsonut ikkunasta vaan naureskelin mielessäni toisen keksintöä. En tiedä, mikä aavistus minuun iski, oli pakko mennä kurkkaamaan ikkunasta ja siellähän ne oli, vaunut, kamalan lumimäärän alla vääntyneinä.

Vaunujen alarunko ei ollut vääntynyt, mutta kuomu ja sivuraudat olivat vinossa, ja päällä oli kasa painavaa lunta. Niin iso kasa, että siihen olisi voinut jonkinasteisen tunnelin kyhätä kulkemaan. Juoksin hädissäni ulos, kaivoin käsin lunta pois vaunujen päältä ja taisi siinä kyyneleetkin juosta silmistä. Pikkupoika onneksi itki kuin hengenhädässä vaunuissa, ääni sai kaivamaan kahta kovemmin lasta esiin.

Kun viimeinkin sain lapsen nostettua vaunuista, tämä oli punainen kuin taskurapu kasvoistaan. Jäljen jälkeä tähän ei ollut tullut, vaununkoppa oli suojannut pienen miehen sisäänsä, jopa kuomu, joka oli painunut täysin kasaan, oli muodostanut kuin pesäkolon vauvan kasvojen päälle. Yksikään kankaista ei revennyt, kopan sivuraudat jotka taipuivat painosta, olivat taipuneet samaan suuntaan juuri sen verran että alle jäi vielä vauvan mentävä kolo, sen verran iso, että jalkojen heiluttaminen onnistui.

Voitte olla varmoja että minä kiitin jumalaa silloin. Itkin ja rauhoitin itkevää lasta ja kiitin jumalaa, kiitin onneani, kiitin pojan onnea, kiitin sitä, että pojalle oli ostettu uudet vaunut ja mikä tärkeintä, minä olin pitänyt pääni niiden hankinnassa merkin suhteen. Miehestä hinta oli ollut pöyristyttävä ja hän ei voinut ollenkaan ymmärtää miksi en halunnut ja huolinut samanlaisia parin-kolmen sadan keskieurooppalaisia hempulavaunuja pojalle kuin tytöllä oli ollut.

Johdatusta, sitä sen oli pakko olla. Jonkinlaista johdatusta. Pojan vaunut maksoivat tuplasti sen kuin siskon, ja olivat myös tukevammat, ja valmistajalle, ORAlle soittaessani ja kysyessäni korjaamon osoitetta muistin kiittää miljoonaan kertaan puhelimen toisessa päässä olijaa. Vakuutusyhtiöhän ne korvasi. Vaunut siis. Pojalle jäi luultavasti jonkinasteinen trauma tapahtumista, sillä sen koommin tuo ei suostunut vaunuissa nukkumaan, silkkaa huutoa kun koetti saada unten maille. Nukkui sitten onneksi ihan yhtä hyvin sisälläkin, omassa sängyssään.

Eli käytännössä, meillä on täysin uudet vaunut vauvalle. Ne ovat kokolailla ainoat joita en ole hävittänyt. ORAhan lopetti toimintansa, muutama kuukausi tuon tapahtuman jälkeen itseasiassa, mutta tällä kertaa vauva ei tule nukkumaan lähelläkään talon sivuseiniä. Ehei, vauva saa luvan nukkua talon päädyssä, vaikka sinne ei näköyhteyttä olekaan. Muuten, silloin samalla kertaa kun lumet tippuivat vaunujen päälle, toisella puolella taloa ollut autokin sai valtavan lommon tukipalkkiin. Eli siitä voi hyvin päätellä kuinka painavaa ja kuinka paljon jäätä sisältävää lumi oli.

Niin, tosiaan. Niitä tavaroita täytyisi ihan oikeasti alkaa miettimään...