Tänään nostan kissan pöydälle. Koko helketin katin karvoineen päivineen. Saa luvan loppua tämä varominen, hiipiminen, yrittäminen. Nostan kissan pöydälle ja tuuletan kunnolla. Vittumaista vain, kun sitäkään ei voi tehdä rauhassa, serkkupoika tulee hoitoon iltapäiväksi. No, ehkäpä nostan sen pöydälle heti aamusta kun olen saanut pikkupojan vietyä kerhoon, silloin on melkein rauhallista.

Annan tulla koko asian ulos, lasketan miehen niskaan, kestää tai ei. Lähteköön mökille, luultavasti osun jopa oikeaan kun väitän, että eilinen "en lähde kun äiti ei tule", johtuu pitkälti siitä, että ei jaksa eikä halua vahtia kaiken aikaa pikkupoikaa. Sanon sille että painuu sinne, ottaa kakkosen mukaan, tätä kun ei tarvitse vahtia, ja kolmosenkin jos tämä tahtoo. Pienemmät saavat jäädä minun kanssa kotiin, olkoonkin että pikkupoika saa mitä luultavimmin kamalan halvauksen siitä ettei pääse isin mukaan.

Saakoon, aivan sama. Saa luvan tyytyä nyt äidin seuraan. Minä en ole kivi kenenkään kaulassa. En este, jarru saati hidaste. Matalapaine on ailahteleva olotila, se muuttuu hetkessä pahasta mielestä kiukuksi, ja nyt on se kiukkuvaihe. Jos ei mies muuten tajua lähteä, niin tuupin sen. En halua katsella sitä juhannuksena, en halua sen serkkua tänne, en halua ketään ylimääräisiä. Minä haluan olla rauhassa, minua ei voi painostaa eikä pakottaa huonon omantunnon perusteella lähtemään katsojaksi muiden ilonpidolle kun ainoa mitä todella haluan on rauha ja hiljaisuus.

Menkööt. Tuho on tehty jo, se on turha enää rypistellä.