Nukkuminen on ihanaa. Tarpeellista. Tekee hyvää, varsinkin nyt kun uni on kuitenkin katkonainen olotila pienen ihmisen syömisten vuoksi. Mutta unta kohtaan voi muodostua myös inho, pelko, haluttomuus. Vielä ei olla siinä pisteessä mutta itseni tuntien, mikäli nämä yöt taajenevat tai jatkuvat vielä pitkään, minuun iskee alitajuinen haluttomuus nukkua. Pelko unia kohtaan.

Itkin taas yöllä. Näin jälleen niin elävää unta kuin vain voi, ja mistä? No koiruudesta. Mikä ihme siinä on, että koiruus, jota en tätä nykyä enää edes ajattele läheskään päivittäin, välillä saattaa mennä useampi päivä, jopa viikko ilman että se tulee mieleen, oli nyt jo toisen kerran unessani elävänä, voimakkaana ja niin itsenään. Niin itsenään ja rakkaana, että olisin halunnut unen jatkuvan ja jatkuvan. Pikkupojan uni keskeytti minun uneni, mitä lie pahaa unta näki kun piti niin mahdottoman huudon että minun oli pakko nostaa tämä pystyyn sängystään että sain toisen hereille ja hiljenemään.

Siihen se koiruusuni keskeytyi. Kohtaan, jossa koetin miettiä mistä kehitän tälle talutushihnan vai kävelenkö tämän kanssa rinta rinnan ilman hihnaa. Uni alkoi siitä, että olin nuoruudenystäväni luona, pikkupoika piti tämän koiraa hyvänä ja me juttelimme asioita selviksi hyvässä hengessä. Jotenkin havahduin siihen, että oma koiruuteni on karannut. Tai ei varsinaisesti karannut, vaan jäänyt johonkin. Lähdin etsimään koiruutta, kävelin valtatietä pitkin rekkojen ja autojen kiitäessä hurjaa vauhtia ohitseni ja käännyin pienemmälle tielle.

Pienemmän tien varressa oli sähkömuuntajakeskus, aaltopeltinen rakennus jonka pihassa oli armeijan maastoauto jonka luona oli viisi maastoasuista sotilasta. Tunsin yhden heistä ja kävin kertomassa hänelle kadonneesta koirasta, tämä ilmoitti radiopuhelimeensa asiasta ja lupasi lähteä myös etsimään muiden sotilaiden kanssa, valtatie joka vieressä meni oli aika iso uhka koiraa ajatellen. "Valtava koira, todella kiltti, kohdattaessa otetaan kiinni, ei saa ampua" kuulin hänen sanovan radiopuhelimeensa.

Minä käännyin takaisin valtatietä kohti ja näin tämän sivuun maasta rakennetun äänivallin päällä koiruuden juoksemassa nuoruuden voimalla tulosuuntaani päin. Juoksin valtatien varteen, koiruus ehti katoamaan mäennyppylän taakse ja minä lähdin kävelemään ylämäkeä valtatien vartta myöten koiruutta huutaen. Puoleen väliin päästyäni näin koiran juoksevan mäkeä alas minua kohti. Koiruus oli kuin silloin nuorempana, lihasta, voimaa, kauneutta, kullanhohtoa. Juoksi vinhaa kyytiä, pysähtyi eteeni ja katsoi minua iloisena silmiin, tuuppasi takapuolellaan ja paukutti häntää reisiäni vasten.

Autoja, rekkoja ja linja-autoja kulki vieressä, ja minä mietin mistä teen koiruudelle hihnan vai kävelenkö tämän kanssa rintarinnan kotiin. Suurimpana mielessäni oli pelko siitä, että koiruus asteleekin ajoradalle ja jää auton alle. Samalla hetkellä heräsin tosiaan siihen pikkupojan melskaamiseen sängyssään. Kun sain pojan rauhoitettua ja palasin sänkyyn käytettyäni tämän vessassa, alkoikin sitten nieleskely. Itku tahtoi väkisin nousta kurkkuun vaikka kuinka nielin ja nielin.

Mistä nämä unet tulee? Voiko pelkkä koiran mainitseminen saada ne unet heräämään? Anoppi kävi eilen, ja siinä keskustelun lomassa totesi, että onpa hyvä kun ei sitä koiraa ole enää lisänä tässä kun hoidettavia on tarpeeksi muutekin. Siis vain mainitsi, ilman että asiaan sen kummemmin puututtiin, voiko se laukaista unet? Pelkkä maininta?

Käsitteleekö alitajuntani jotain laajempaa kuvioa niiden unien kautta? Näenkö unia, jotka takuuvarmasti saavat itkun nousemaan, näenkö niitä siksi että muuten en osaa itkeä? Onko se joku kummallinen alitajunnan keino varmistaa se, että itken sieluani puhtaaksi kaikesta mikä siellä saattaa olla painamassa? En tiedä.

Ja kuitenkin, nyt kun ajattelen koiruutta, päiväaikaan, täysin hereillä, ei minua itketä. Ikävä on, en väitä, harmittaa ja toivon, että aikaa voisi kääntää taaksepäin, mutta en minä ole mitenkään surun murtama, enkä elä surussa. Kaikki on ihan hyvin, asiat on ok, mutta tuleeko koiruus uneen juuri siksi, että ihminen on suojattomimmillaan unessa, tai herätessään kesken unen? Siinä vaiheessa kun aivot ja logiikka ei ole vielä kunnolla heränneet.

Jos saisin yhden toiveen toteutumaan, niin että pitäisi vain äkkiä sanoa ensimmäinen mikä mieleen tulee sanoisin, etten halua nähdä koiruudesta unia. Ja silti, unessa koiruus on tuossa. Elävänä, voimakkaana, lähellä. Haluaisinko minä oikeasti olla näkemättä tätä? Olisiko minun syytä tilata aika kallonkutistajalle, onko nämä unet jokin ennakoiva merkki siitä, että päässä viiraa? Olenko minä kuitenkin, vaikka en sitä itsessäni tunnistakaan, jollain tavalla masentunut? Kamalasti olisi kysymyksiä, vastaukset antaa odottaa itseään.