Miltä tuntuu kun elämä hajoaa palasiksi käsiin. Ilman että voit tehdä mitään tai pystyt sitä enää ohjaamaan. Olet vain matkustaja, katselet ohi vilistäviä paloja elämästäsi. Katselet kuinka kaikki mihin uskoit ja jonka luulit olevan, katoaa näkyvistä. Olet vain sinä, ja se kuvitelma mikä sinulla oli, se elämä johon uskoit, palasina vieressäsi.

Palat pitää koota. Aivan kuin siinä eppujen laulussa, "palapelin kokosin, paksuin rukkasin, ihmetellen minne kaikki, palat hukkasin, en unta saanut, ja näin, jäin miettimään…" Sopii kuin nakutettu tähän elämäntilanteeseen. Onko sen todellakin kirjoittanut Martti Syrjä, vai sittenkin minä? Entä jos ne palat ovat hukassa. Ja kuten aina, silloin kun asiat ovat liian tuoreita, liian lähellä, niitä paloja ei osaa edes etsiä. Ei ainakaan niistä paikoista missä ne voisi olla. Katselee vain tyhmänä ympärilleen, lapsellisesti toivoen että joku tulisi ja toisi ne palat tullessaan.

Ilmanko me lapsena kokosimme palapelejä, rakensimme legoja, teimme pisteestä pisteeseen-tehtäviä. Se kaikki oli valmistautumista tähän, elämään aikuisena, elämään jossa jokainen joutuu itse etsimään puuttuvat palat. Entä jos niitä paloja ei löydykään. Mitä sitten? Mistä niitä lähtee etsimään? Vai pitääkö hankkia kokonaan uusi palapeli ja koota se? Jaksaako sitä enää uudestaan aloittaa alusta, kun kerran on jo sen palapelin saanut puoleen väliin rakennettua.

Enää en ihmettele hetkeäkään sitä että jotkut luovuttavat, jättävät palapelin kokoamatta loppuun, palat etsimättä. Vielä vähemmän ihmettelen niitä, jotka eivät sitä uutta palapeliä jaksa edes hankkia. Tai niitä, jotka hankkivat sen tuhannen palan palapelin tilalle sadan palan palapelin. Kokoavat sen nopeasti ja jäävät sitten ihailemaan tekelettään. En ihmettele. Palapelin kokoaminen on aikamoinen urakka, etenkin jos palat ovat pieniä tai niitä on paljon. Vielä vaikeampaa se on, jos kuvio on monimutkainen, vaikeaselkoinen tai vielä pahempaa, musta-valkoinen.