Taas on pikkulinnut laulaneet korviini. Tyypistä. Tyypin ajokielto oli onneksi muutettu vain kuukauden mittaiseksi. Työpaikkaa ei siis joutunut irtisanomaan, otti vain lomaa kuukauden. Hyvä hyvä. Tässä se positiivinen osa sitten olikin.

Tyypillä on siis kuukauden ajokielto. Mitä tekee tyyppi? Ajaa silti, tietysti. On lähdössä juhannuksen viettoon poikansa kanssa kaverinsa mökille. Omalla autolla, tietty. Tyyppi kävikin tässä, samana päivänä kun sai tiedon siitä että ajokielto kestää vain kuukauden. Ja autollaan, tottakai. Kysyin miten uskaltaa. Kovin meni hiljaiseksi ja vaikeaksi, jotain sopersi itsekseen vastaukseksi.

Kysyin, onko tietoinen seuraamuksista, siis mikäli kolahtaa vaikka vain peräänajon merkeissä, vaikka sitten niin että tyyppi itse ei ole syyllinen. Juu, kyllä hän... Tietääkö seurauksista jos käykin niin että joku loukkaantuu, vaikka vain vahingossa, tietääkö kuka huonoimmassa tilanteessa maksaa loppuelämänsä vahingonkorvauksia? Ja omasta pussista, ei mistään hiivatin vakuutuksestaan. Juu niin tuota...

Vähän ne vastaukset kuulosti siltä, että tyyppi ei ollut näitä juttuja hoksannut.  Tyyppi lähti liukkaasti kohti uusia seikkailuja, sillä autollaan. Ja nyt tämä lähtee siis mökille, parinsadan kilometrin päähän. Juhannuksena, jolloin poliisi ratsaa isoja teitä innokkaasti. Saapa nähdä kuinka tyypin käy. Palaako reissulta onnekkaasti vai toteaako herra sinivuokko tämän ajaneen ajo-oikeudetta.

En väitä, olisi inhottavaa olla ilman autoa, olla ajamatta kun siihen on tottunut. Mutta kuukausi. Yksi ainoa kuukausi. Ei se voi olla liian vaikeaa. Ei sittenkään. No, tyyppi tekee niinkuin tyyppi parhaaksi näkee, nähtäväksi jää miten tyypin käy. Tästä suunnasta on sitten turha myötätuntoa hakea, jos jotain tapahtuu. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, niin se vaan on.