Teinihapatus sammutti akan sohvalle. No okei, vartiksi vain, mutta tyhjää parempi sekin. Sopivasti vartiksi, jonka aikana ehdin unia näkemään. Tai oikeammin unen. Alitajunta purkaa turhautumia ja ikävää, hauska vempain on. Siis alitajunta.

Ja se uni. Siinä unessa serkkupoika rikkoi jälleen kerran yhden pikku pojan lelun. Kuten niin monesti aiemminkin. Turha kenenkään ihmetellä, miksi osa pojan leluista on käyttökiellossa hoitopäivän aikana, siinähän se syykin jo tuli. Niin, siinä unessa olin perin juurin täynnä koko touhua. Valmis, kypsä ja kyrpä otsassa suunnilleen. Nappasin serkkupojan käsivarresta kiinni, tarkoituksena viedä tämä häpeämään, mutta poika pisti kampoihin sen minkä ehti. Potki, yritti lyödä. Ihan niinkuin oikeassakin elämässä tekee, silloin kun sen joutuu jäähylle laittamaan.

Suojasin mahaa, muuten annoin pojan huitoa ja potkia vapaasti, koetin saada tuon kuistilta liikkumaan ja kaveri heitti itsensä täysin jalattomaksi. Hauskoja nämä aamuiset unet, kun ne muistaa kuin oikeat tapahtumat mielessään. Lopulta sain kuin sainkin pojan tuotua sisälle, tunsin itseni niin vihaiseksi siinä unessa että mieli teki ottaa poikaa kaksin käsin hiuksista kiinni ja pyöritellä. Tarkoitukseni oli laittaa poika sohvalle, mutta kuinka ollakaan, sohvan oli vallannut pari kesää sitten pois annettu koiruutemme.

Nojaili sohvan selkänojaan, ihan niinkuin oikeassakin elämässä aina teki. Sohva kun on tai siis oli kielletty koirilta, mutta tuo mokomakin rotikka aina siihen salaa livahteli. Pois komentaessa nojasi tiukasti selkänojaan, kuin ilmaistakseen haluttomuuttaan siirtyä. Eihän tuo liikkunut ja niinpä minä kannoin pojan yläkertaan ja laitoin eskarin sänkyyn häpeämään. Itse tulin alas ja olin niin kiukkuinen, niin turhautunut ja niin täynnä kaikkea, että minua ei kiinnostanut tilkkaakaan kun poika huusi sängyssä kuin heikkopäinen.

Siihen minä heräsinkin. Ja se tunne oli niin voimakas sisällä herätessä, se vitutus, se kyllästyminen ja se varominen, jota olen serkkupojan kanssa joutunut harjoittamaan koska tämä tosiaan potkii ja huitoo jos joutuu sen itse jäähylle siirtämään. Ja se ikävä, ikävä rotikkaakin kohtaan, vaikka se ei koskaan minulle niin tärkeä ollutkaan kuin koiravanhus. Ikävä minun sitäkin silti välillä on, se on vain helpompi ikävä koska tiedän rotikan olevan rotikkaihmisellä jolta se varmasti saa kaiken sen mitä meiltä ei saanut.

Hullu uni. Tyhjentävä. Jollain tavalla helpottavakin. Ihanaa, tätä ei ole jäljellä kuin ensi viikko enää. Näin ei saisi sanoa, mutta ihan hetkeen, vaikka vähän pitempäänkään, en tahdo serkkupoikaa sen enempää kuin siskoanikaan nähdä. Olen saanut mittani täyteen.