Rakenneultra. Vaikka kuinka minusta on tuntunut, että tämä vauva on kunnossa, että kaikki on hyvin niin silti. Hirvityksen iski heti kun silmät sai auki. Mitä jos, entäs sittenkin? Entä jos lääkäri sanoo, että rouva hyvä, tällä vauvalla on selviä muutoksia selkärangassa, elimiä puuttuu, sydämessä on rakennevika. Jos lääkäri toteaakin, että kyllä, kyllä tällä vauvalla nyt on valitettavasti se. Sama syndrooma joka vei miehen siskon.

Omalla tavallaan on parasta että mies, tuo luomakunnan "kruunu" (pah) on mukana, mutta toisaalta. Jos kohta haluan säästää itseäni niiltä sanoilta, niin yhtä lailla toivon ettei hän niitä kuule. Toisaalta, minähän olen se, jonka on pakko olla paikalla, miehen ei. Eikö tätä voisi siltä säästää. Mies kunnostautui. Otti viskiä siskonsa juhlissa joihin sitten uskaltauduimme koska pikkupoika oli nuhaa ja yskää lukuunottamatta täysin oma itsensä. Kuumemittarikin väitti lämpötilaksi 36 joten. Kerranhan sitä vain 18 täytetään.

Illalla tuo lämmitti saunan, grillaaminen jouduttiin unohtamaan rankan sadekuuron takia, joten mies "grillasi" paistinpannulla koko sakille iltapalaksi makkaraa, pihviä ja nakkia. Minullekin tarjoili eteen. Ja kuinka kävikään, sain pikkupojan nukkumaan kahdeksalta, puoli yhdeksältä kuorsasi isäkin sohvalla. Siihen minä sen jätin makaamaan kun ennen puolta yötä lähdin sänkyyn. Eikä siinä kauaa mennyt kun tuo havahtui ja tuli perässä jatkamaan uniaan sänkyyn.

Tänään siis menemme. Kauhulla odotan mitä siellä sanotaan. Inhottavinta kaikessa on se, että vaikka lääkäri toteaisi kaiken olevan täysin kunnossa, se ei edelleenkään sulje sairauden mahdollisuutta pois. Sairaus, joka miehen siskolla oli, on periytyvä, perinnöllisyys on prosentin luokkaa. Ongelmia aiheuttaa se, että sitä ei millään kromosomitutkimuksilla voi todeta. Rakenneultra on ainoa mahdollinen tutkintamuoto, ja siinäkään se ei välttämättä näy. Ainakaan miehen siskon kohdalla ei ollut näkynyt. Eli pelko jatkuu jossain tuolla alitajunnan pohjalla aina odotuksen viimeiseen hetkeen, syntymään asti.

Niin. Miehen siskolla oli ollut tavallaan kaikki mitä kyseinen syndrooma voi aiheuttaa, aina elinpuutoksia myöten. Parhaimmillaankin sairaus hankaloittaa kantajansa elämää paljon, selkärangasta puuttuu usein nikamia tai se on kiertynyt, näin olen käsittänyt sen vähäisen tiedon perusteella mitä olen käsiini saanut. Sen verran harvinainen syndrooma kyseessä, että Suomessa on vain muutama joilla se on. Aina ei sydämen rakennemuutoksia ole, miehen siskolla oli. Ehkä inhottavinta koko syndroomassa on se, että lapsen aivotoiminnassa ei ole mitään vikaa. Lapsi kehittyy aivoiltaan kuin kuka muu tahansa mutta fysiikka aiheuttaa ongelmia.

Ja tämän kanssa me elämme. Tämän epätietoisuuden, edelleen ultrastakin tultuamme. Luulisin ainakin. Tällä kertaa, johtuisiko sitten vuodoista ja siitä toisen keskenmenosta, yliopistosairaala on ottanut kyseisen sairauden mahdollisuuden erilailla kuin minun tai miehen siskojen aiemmissa raskauksissa. Joka kerta on ultrattu, rutiininomaisesti. Tällä kertaa en voi olla edes varma mitä tapahtuu nyt kun astun sairaalan ovista sisään. Normaali raskaudenajan neuvolahoitohan on pikkuneuvolassa ja tämä on tämän raskauden ensimmäinen sairaalakäynti. Aiemmissa raskauksissa ultra on hoidettu omassa neuvolassa, tällä kertaa minulle soitettiin yliopistosairaalasta.

Soitettiin ja pyydettiin kaikki paperit mitä miehen siskosta on lastenklinikalta kotona. Johonkin miittiin ne menivät. Useamman lääkärin tutkittavaksi, jotta he osaavat päättää mitä kaikkea voidaan odotusaikana tehdä. Heillä oli jo pino niitä yliopistosairaalassakin, koska siellä sisko oli pääsääntöisesti tai sivutoimisesti tai miten nyt olikaan hoidettavana. Jotain sairaudesta kertonee että suunnilleen puolet siitä lyhyestä elämästään sisko oli viettänyt sairaalassa hoitojaksoilla ja leikkauksissa. Käytännössä, kun sairaalan ovesta menen sisään, en voi yhtään tietää, mitä kaikkea ovat keksineet tehdä ja tutkia.

Onko siis ihme, että se keskenmeno, vuodot ja tämä kaikki yhdessä, on laittanut jopa suhteen tavallista kovemmalle. Yhdessäkään aiemmassa raskaudessa ei ole ollut mitään ihmeellistä ja erikoista, tällä kertaa kaikki mikä voi mennä vikaan, on myös mennyt vikaan. Enää puuttuu, että jotain löytyykin. Että minun äidinvaistoni joka sanoo kaiken olevan kunnossa, onkin erehtynyt. Mitä sitten? Kestääkö meidän suhteemme sen? Nyt kun se on muutenkin enemmän hunningolla kuin koskaan ennen.

Vai onko se hunninko sittenkin vain minun korvieni välissä? Onko mies muka päässyt asioiden kanssa sinuiksi pelkästään sanomalla ne ääneen? Jotenkin en usko. Epäilen. Eilen, synttäreillä, anoppi katsoi minua ja kysyi, miten ihmeessä sä oletkin näin kovilla tällä kertaa ton odotuksen kanssa. Näkeekö se jotain mitä minä en. Muutakin kuin sen, että olen täysin erilainen kuin muissa odotuksissa. Säpsy, epäuskoinen, iloton ja kaikkeen kyllästynyt.