Olen miettinyt paljon taas viime päivinä koko tätä helvetin sukusoppaa johon miehen kautta olen joutunut. Olen päättänyt toimia samoin kuin keväällä, otan ja annan koko sakin olla omassa arvossaan. Ei enää soittoja, ei yhteyksiä. Näennäiskohtelias lupaan olla edelleen, en mene ja sano kenellekään mitään loukkaavaa, en kisko mattoa jalkojen alta, en kiukkua. Mutta itse en yhteyttä ota ja suhtaudun harkiten myös yhteydenottoihin heidän puoleltaan.

Minä en ole tehnyt heistä kenellekään mitään. Minä en ole syypää siihen, että anopilla on paha olo, en ole syypää siihen, että hänen kaksi tytärtään elävät minun silmissäni omituista elämää enkä todellakaan ole kenenkään sylkykuppi sen enempää kuin taloudellinen avustustoimisto. Emme mekään sylje heidän niskaansa, emme oleta, että he tukevat meitä, emme lainaa rahaa tai toivo kalliita lahjoja.

Minä otin aikanaan mieheni vapaasta tahdostani ja mieheni otti minut. Me otimme toisemme. Minä en ottanut kieroutunutta ja lusmuilevaa akkalaumaa elämänkumppanikseni. Ei minun ole pakko heidän kanssaan deitata tai olla ystävä. Hullua, yksi miehen siskoista on erilainen. Onko hän edes heidän sukulaisensa? Hullua, se toinenkin sisko jonka elämäntavat on ehkä hieman kyseenalaisia, on silti mukava, ajattelevainen ja ystävällinen. Miten kolme siskoa voi olla niin erilaisia keskenään?

Ja koska minä olen niin kurkkuani myöten täynnä koko porukkaa, olen myös ilkeä ja vahingoniloinen. Ei, en kenellekään suoraan päin kasvoja, edelleenkään minun omatuntoni ei anna myöten siinä, että tarkoituksella ketään loukkaisin, mutta selän takana. Odotan sitä päivää kun se kuva mitä yksi heistä nyt antaa, murenee. Haluan kuulla ne ihmeelliset selitykset siitä miksi niin kävi.

On minulla kysymyskin. Jos joku osaisi vastata. Onko todellakin työttömyyskorvauskäytäntö muuttunut niin paljon, että jos olet kuukauden aikana kaksi päivää töissä tehden sijaisuutta, et saa koko kuukaudelta muuta kuin sen kahden päivän palkan? Mielenkiintoista.