Kiitos niistä Celia. Jäin miettimään noita sanojasi etenkin toveruudesta. Toisinaan sitä ei muista minkä on monesti todennut. Minun paras ystäväni on mies. Miehen paras ystävä olen minä. Toisaalta, onko se uhka? Pitääkö paikkansa se väite minkä monesti kuulee niiltä jotka ovat eroamassa, että suhde kaatui siihen kun muututtiin ystäviksi? Onko sen pakko mennä niin? Vai onko se vain selitys jonka moni keksii? Vaikka se oikeampi syy olisi vaihtelunhalu tai se, että ei halua enää yrittää olla muuta kuin "ystävä".

Jäin miettimään myös tuota seksuaalisuutta. Lähinnä sitä kuinka usein ja kuinka paljon. Olen itse aina ajatellut tai lähinnä kai kuvitellut, että toimiva suhde tarvitsee toimiakseen seksiä säännöllisesti, riittävästi. Ehkä tämä harhakuvitelma on aikanaan iskostunut päähäni exältäni, jonka näkemys seksistä oli "joka kolmas päivä tai tämä mikään avioliitto ole". Näin lähes kaksikymmentä vuotta tuon suhteen alkua myöhemmin on helppo todeta, että mitäpä me kakarat siitä tiedettiin, mikä on toimivan suhteen kaava. Mistä lie exäkään tuon käsityksen saanut.

Seksissäkin lienee määräävin tekijä kysyntä ja tarjonta. Meillä olisi kysyntää enemmän kuin on tarjontaa tällä hetkellä. Minä en vain jaksa. Se vähä aika mikä minulla päivittäin on ihan itselle sen jälkeen kun olen saanut lapset nukkumaan on jotain niin kallisarvoista, että vain harvoin haluan käyttää sitä toisen huomioimiseen. Hormoonitko sitten puolestaan määrää sen, haluttaako seksi vai ei, tällä hetkellä olen ehkä maailman epäseksuaalisin ihminen. Ehkä.

Herätit minut miettimään monia asioita yhtä aikaa. Yksi niistä on äiti. Ja isä. Olin 24 kun isä kuoli. 25 kun äiti lähti. Tämä on minusta aina yhtä hullua, edelleen, kymmenen vuoden jälkeen, minä käytän isästä sanontaa kuoli ja äidistä lähti. On aika karua todeta siinä iässä jääneensä tavallaan yksin. Olihan minulla toki lapset ja exä, mutta tarkoitan erilailla nyt sitä yksin jäämistä. Minulle hyvin läheinen mummu oli kuollut kolme viikkoa ennen äitiä, äidinäiti. Yhtäkkiä olinkin minä, lapset, sairas sisko ja exän suku joka oli ja on aivan erilainen kuin minun sukuni. Yhtäkkiä minä katosin johonkin. Se minä, johon olin itse tottunut ja joksi olin iän mukana kasvanut oman sukuni joukossa. Tilalle piti tulla minun joka kuului exän sukuun.

Minun oman lapsuudenperheen ja exän perheen ero on niin räikeä, että se miksi ja miten me menimme exän kanssa yhteen, ei ole millään tavalla loogista. Arvomaailma oli ja on kummassakin joukossa aivan eri. En sano, että se olisi välttämättä paha tai heidän arvomaailmansa huono, mutta erilainen. Täysin erilainen. Oli vaikeaa luovia siinä joukossa jo aiemmin, ja äidin lähdettyä olin todellakin hukassa koska en tiennyt enää mikä tai kuka olin. Koetin olla kuten he, mutta jotenkin se oli minulle liian epäluontainen arvomaailma.

Jään jälleen miettimään kaikkia näitä kysymyksiä ja ajatuksia joita herätit minussa. Tutkimusmatka omaan itseen on mielenkiintoinen, vaikkakin raskas.