Eilinen siivous alkaa jo itseäkin epäilyttämään, mikään ei ainakaan kieli siitä, että olisin tosiaan siivonnut. Kummallista... Onkohan meillä lapsia? Vai miksi sotku palaa samantien? Ja vaikka sanoinkin että lattialta voi vaikka syödä, en sanonut sitä kuin täällä. Ja siitäkin huolimatta, joku lapsista on ilmeisesti testannut lattialta syömistä, vai miksi keittiön pöydän alla on spagettia? Spagetti, tuo taivaallinen lähes vihonviimeinen keksintö lasten syötäväksi. Vihonviimeisen sijan vie ehdottomasti riisi. Keitetty.

Minulla on riisifobia, ainakin lähestulkoon. Ainakin silloin kun on lasten syömisestä kyse. Siis pienempien. Mikään ei saa minua niin hermoromahduksen partaalle keittiössä kuin lattialla ajelehtiva riisi. Tai eihän se mitään ajelehdi, se tarttuu lattiaan ja sitä kautta sukkiin ja jopa housuissaan sitä olen nähnyt monesti lapsen kuljettavan toiseen huoneeseen. Kamalaa lapsen syötäväksi. Ja yllättäen, meillä lapset pitää riisistä. Paitsi hoitolapset. Tai serkkupoika kyllä pitää, mutta hoitosisarukset ei.

Onneksi keskiviikko ja torstai on vapaat. Kaikilta hoitolapsilta. Pahoin pelkään, että en ole edes ainoa odottaja joka ei jaksaisi millään tätä ylimääräistä joukkoa kotonaan. Ei minua aiemmin ole samalla tavalla nyppinyt, ei alkuunkaan. Mutta nyt. Viimeisen kuukauden kahden ajan, mitta täynnä. Mitta täynnä ylimääräistä kinastelua, riitelyä ja niuhoamista. Ei minua pänni tilkkaakaan hoitaa muita niinä päivinä kun kaikki sujuu edes suhteellisen mallikkaasti. Mutta kun niitä päiviä ei tunnu enää olevan lainkaan.

Serkukset ovat siinä iässä, jolloin jokainen annettu ohje katoaa korvien välistä viidessä sekunnissa. Jolloin haetaan rajoja joka asian kanssa. Ja koska ovat molemmat vilkkaita, heidän yhteiset touhunsakin ovat sen mukaisia. Riehumista, huutamista, jatkuvia kieltoja. Maasta puskevat raparperit tallataan, viime kesänä istutettuun alppiruusuun on serkkupoika keksinyt hypätä muutamaan kertaan, kivi jolla kasvaa kivikkokasvia ja joka on ehdottomasti kielletty koska on osin naapurin puolella vetää puoleensa magneetin tapaan.

Hallitsija taas, selvästi kasvamassa eskariksi, uhmittelee, jumpittelee ja juonii minkä ehtii. Kiusaa pienempiään ja riitelee isompien kanssa. Nirsoilee kuten aina, mutta ehkä vielä hieman enemmän. Katsellessa on tullut monasti mieleen kuinka vaikeaa on varmaan isompana elämä, kun jo nyt se on hankalaa. Kun ei pystykään olemaan se joka määrää ja sanoo mitä muut tekee. Vaikeaa. On se. Nyt poistun. Ovessa kolisee, sisarukset saapuvat.