Miettien vähän kaikkea ja ei mitään. Jostain tuli ajatuksiin sekin, että onko tai oliko minulla edes mitään kolmenkympinkriisiä. Vai oliko se kaikki blogin alkuajan kaoottinen olo oman pään sisällä vain sen kaiken paskan kaatumista yli. Siis sen parisuhteen huonon tolan, joka muuten saattoi paljolti taas olla oman pään kaoottisuuden tulosta, puhumattakaan siitä keskenmenneestä kaksoskaverista.

Keskenmeno, oli niitä lapsia jo tehtynä kuinka monta hyvänsä, on aina kuitenkin aika rankka tilanne. Enkä usko että se miehellekään helppoa oli, vaikka eihän miehet yleensäkään taida niin kipeistä jutuista puhua, ei niillä tunnu olevan samanlaista tarvetta kelata asioita moneen kertaan auki puhumalla kuin naisilla. Miehet, ei toki kaikki, mutta suurin osa, väittäisin, sulkeutuvat, hautovat, miettivät asioita itsekseen.

Parisuhdepaska, niin. Mihin sekin on kadonnut? Vituttaa toki välillä suunnattomasti toisen tekemiset tai tekemättä jättämiset, mutta jos laittaisi vaakakuppiin toiselle puolelle vitutuksen ja toiselle sen jonkinlaisen omituisen tasapainon mikä suhteessa on nyt jo kuukauden-parikin vallinnut, niin kyllä se vaakakuppi kallistuisi tasapainon puolelle.

En osaa oikeastaan edes kunnolla selittää, mikä suhteemme tila on tällä hetkellä. Ajankohdan, jolloin muutos alkoi, pystyn toki aika hyvin kartoittamaan, äitienpäivän tienoilla se oli kun jokin muuttui, minussa, miehessä, en tiedä kummassa vaiko molemmissa. Asiat vain lähtivät kulkemaan parempaan päin, mies availi suutaan, kuunteli, asioita setvittiin, niin no, minun puoleltanihan se aloitus taisi lähteä, se tarve kirjoittaa paha olo ja omat ajatukset kirjeeseen jonka mies sitten luki ajatuksen kanssa kaikessa rauhassa.

Kirjeillä meillä on ennenkin tasapainoa haettu, ja minä olen aina hakenut itselleni sitä tasapainoa kirjoittamalla. Ilmanko mies on aina ollut erittäin kiinnostunut minun omista tiedostoistani, tosin ajan myötä tuo on senkin oppinut ettei niitä parane mennä omin päin koneelta kaivamaan eikä lukemaan koska kaikkea en ole valmis jakamaan ennenkuin olen saanut itseni kanssa asiat selviksi.

Suhde siis voi hyvin. Voisi sanoa että paremmin kuin varmaan vuoteen, pariin. Onko muutos pysyvä, toivottavasti ainakin. Kaikkien näiden ajatusten keskellä jäin miettimään blogin perimmäistä tarkoitusta, miksi tätä blogia alunperinkään aloin pitämään ja onko sille enää tarvetta. Hyvän tuulen diipadaapablogiksi en tätä koskaan ole ajatellut, vaan nimenomaan paikaksi jossa voin itseni kanssa miettiä asioita ja mikä on ollut hauskinta ja ihaninta koko jutussa, saanut myös teiltä vakkarilukijat, ajatuksia ja neuvoja, keinoja selvittää juttuja.

Ehkäpä tämä on ollut jonkinasteinen vertaistukiblogikin minulle, niin paljon olen saanut kannustusta täällä. Nyt iltapäivällä se tuli ensimmäisen kerran mieleen näiden kolmen-neljän kuukauden aikana kun blogia olen pitänyt, että pitäisikö minun lopettaa koko blogi. Nyt kun elämä on jollain tapaa asettunut uomiinsa, jonkinlainen rauha solmittu ennenkaikkea oman itsen kanssa ja pahimmat hormonimyrskytkin kenties, toivottavasti, odotuksen suhteen läpikäyty.

Ainakaan vielä en ole valmis tästä luopumaan. Diipadaapa-blogi on diipadaapa-blogi, ja osa teistä tietääkin tai ainakin aavistaa sen olemassaolon ja hyvä niin, mutta jostain kummallisesta, edes itselleni selittämättömästä syystä, en halua näitä kahta blogia sotkea keskenään. Minulla, kuten varmasti liki kaikilla muillakin, on se sosiaalinen minä, se joka kiertää tuolla kaupoissa, hymyilee, hoitaa asioita, elää muiden kanssa parhaansa mukaan sovussa ja sitten olen tämä minä, joka tarvitsee sen aivonarikan, paikan jossa potkia roskiksia kumoon ja syljeskellä kiukkua ja turhautumia ulos.

Toivon että jaksatte jatkossakin lätinöitäni, kiukuttelua, raivoamista ja kaikkea silkkaa mielenvikaistakin tutkiskelua jota täällä harjoitan, sekä lukea että kommentoida niinkuin tähänkin asti ja että ne joilla on aavistuksia tai tietoa toisesta blogista, pitää mölinät sen osalta mahassaan. Jään siis edelleen miettimään tulevaa ja menevääkin.