Ainakin iltaa kohti. Väsyttää ihan helvetin paljon mutta on ainakin ollut hauskaa. Mitään ihmeellistä ei silti ole tapahtunut, mutta toisinaan hauskuutta voi olla niinkin simppeli juttu kuin lapsen kanssa kaupassa käyminen. Niin ja miehen. Vappujuomat haettiin siis, Lidlistä tietysti. Eli limua useampi pullo ja grillattavtkin osui samaan kuormaan. Hauskaa ja ennenkaikkea, näppärästi lompakon lopullisesti tyhjentävää. Vaikka hinnat olisi halvat, kummasti sitä saa tilin nolliin sielläkin.

Tottakai äiti innostui kun poika halusi ralliauton. Tottakai äiti pelmasi suunnilleen yhtä tehokkaasti autolootaa kuin poika. Tottakai äiti kaivoi kaikki eri värivaihtoehdot esille. Ainoa miinus oli se, että äiti ei kehdannut ottaa ittelleenkin sitä autoa jonka olisi valinnut autoista. Poika päätyi mustaan, äiti olisi ottanut joko oranssin tai lilan... Pikkuinen poika minussa elää siis edelleen yhtä voimakkaasti kuin aina ennenkin. Vain puihin kiipeily puuttuu tältä kesältä, kiitos mahan.

Oletteko koskaan miettineet sukupuolia noin äidin näkökannasta? Kumman sukupuolen lapsi sopii teille paremmin. Itselleni sopii ehdottomasti pojat, tyttöjen maailma on omituinen. Kiero, käyrä ja hienosteleva. Nättinokkainen ja hörhelöinen. Ei sovi. Poikien maailma on suora, rämäpäinen ja toiminnantäyteinen. En väitä etteikö tytöillä, siis tytöillä tytöilläkin olisi toimintaa. Kaipa se toiminnaksi pitää lukea, se nukkejen hoitaminen ja barbien pukeminenkin. Minusta vain ei vahinko kyllä syntynyt sellaista tyttöä.

Vasta kouluun mennessäni äiti tajusi antaa periksi. Unohtaa barbit ja nuket joulupaketeista. Keskittyä autoihin ja kaivureihin. Tosin siinä iässä niillä ei enää tullut ihan yhtä pyhällä innolla leikittyä kuin silloin barbiaikaan, aina kun vain olin isälläni tai kavereilla joilla oli autoja. Isä osti minulle niitä autoja. Mihinkähän nekin vaan mahtoivat hukkua kaikki. Yhtä ainoaa en löytänyt isän kuoltua. Menetettyä kauraa.

Barbi-iässä barbeilla ja nukeilla oli minun silmissäni yksi ainoa tarkoitus. Niille pystyi harjoittelemaan erilaisia irokeesikampauksia. Nuket taas olivat oivia lääkärileikeissä, erilaisia sidoksia ja leikkauksia niillä oli näppärää testata. Voin vain kuvitella mitä äiti on ajatellut kun kaikki olen skalpeerannut ja pilkkonut. Ainoat tyttölelut joista oikeasti pidin ja joilla myös leikin hienostuneen tyttömäisiä leikkejä oli paperinuket. Kuinka moni 70-luvun kersoista muistaa kuinka upeita paperinukkeja tuli Seuran liitteenä. Ja kuinka ihana niille olikaan tehdä lisää vaatteita.

Toinen leikki josta äiti varmasti oli tyytyväinen oli arkkitehtileikki. Piirsin hartaudella erilaisia talojen pohjapiirrustuksia. Tuosta touhusta onkin varmaan jäänyt ikuinen rakkauteni rakennuspiirrustuksiin. Minulle ne on ihmeellinen maailma jossa kaikki on merkitty aina pistorasioita myöten. Maailma jota pyrin vieläkin jos vain saan tilaisuuden, toteuttamaan. Yläkerran remonttia suunnitellessa minä piirsin piirustukset mittakaavaan miehelle ja lykkäsin paperin käteen tuumien, tällaista ajattelin. Mies ja appiukko, joka muuten tekee työkseen vastaavia hommia, katsoivat paperia ja appi tuumi että no niin, täähän on nyt sit helppo kun ei tarvitse kuin määrämittaan tehdä kaikki. Omat aivot voi heittää narikkaan rakentamisen ajaksi.

Ehkäpä siitä taas johtuu se, että viime kesänä kun mökille alettiin rakentamaan isoa mökkiä, appiukko teki tehokkaasti työnjaon minun ja miehen siskon suhteen. Minä raksalle ja miehen sisko hoitaa muonituksen. Ja hyvinhän se homma toimi, siellä minä killuin telineillä missä miehetkin ja toimitin apumiehen töitä. Eli kannoin hirsiä, kiikutin työkaluja, tasoitin ikkuna-aukkojen hirsiä ja mittailin ja sahailin puutavaraa. Ehkäpä siksi ensi kesän mökkireissut ei sytytä yhtään. Kun tiedän että appiukko ei minua päästä rakennukselle. Ei vaikka olisin kuinka hyvässä kunnossa odotukseni kanssa. Sille kun on elämää isompi asia nuo lapsenlapset, aivan erikoisesti tuo ylpeilee sillä että nimellä on jatkaja.

Ainoa koko suvussa vaikka heitäkin on sentään kuusi sisarusta ja näillä lapsia vaikka muille jakaa. Kuinka ollakaan, meidän poikamme on ainoa nimenjatkaja, muut ovat tyttöjä. Eli ei käy, ei vaikka oman sukunimensä pitäisivät aikanaan naimisiin mennessään. Appi on sen verran vanhan kansan kasvatti, että tuolle samoin kuin koko sille sisaruslaumalle vain poika käy nimenjatkajaksi. Joten minun on turha kuvitellekaan että saan kesällä tehdä mitään muuta kuin kasvattaa mahaa ja pitää huolta, että mahdollinen toinen nimenjatkaja voi hyvin ja pysyy siellä missä pitääkin mahdollisimman kauan.

Nyt poistun. Poika pilkkoi jo autostaan nokkapellin eli menen tutkimaan vahingot.