Ja siitä olen kiittänyt. Lähes ainakin. Meni myöhään illalla, kello näytti komeasti puolen yön lukemia
siinä vaiheessa kun vasta hain nukkumisasentoa. Pääasia että uni tuli nopeaan, ja onhan tämä nyt selvää parannusta, puoli kuusi ja hereille. Varmasti nukuin viisi tuntia, aivan varmasti. Ja koska tänään on vapaa ja vastaavia edessä vielä kaksi tämän jälkeen, niin hurraa, sitähän voi nukkua vaikka päiväunetkin.

Illalla tuli sellainen olo, että pitäisi repiä pää perseestään ja kiittää miestä. Kiittää tätä ja näyttää kuinka paljon sen touhua arvostaa. Voiko ihmisen olla välillä liian hyvä olla? Onko se mahdollista? Jotain on todellakin muuttunut, jotain joka edelleen jaksaa hämmästyttää minut. Niin. Onhan se osoittanut monella tapaa, kuinka pahoillaan se on niistä sanoista, jotka silloin asioita selvitellessä sanoi. Tehnyt niin monia asioita niitä sanojaan vastaan, hellinyt, huolehtinut, herranen aika sentään, jutellut vauvalle öisin ja silitellyt mahaa kun on luullut minun nukkuvan. Katsellut minua ja liikkeitäni silmissään katse joka ei todellakaan kieli inhosta.Olen vähitellen alkanut uskomaan siihen, ettei se niitä sanoja tarkoittanut. Kunhan heitti, omaa pahaa oloaan helpottaakseen.

Niinhän loukattu ihminen usein toimii, koettaa saada osan omasta pahasta olosta pois heittämällä ilkeyksiä toisen niskaan. Joskus se saattaa jopa toimia, silloin jos niitä ilkeyksiä heität jonkun sellaisen niskaan, jonka ei ole niin väliä, tai vielä parempi, josta et pidä, mutta silloin kun ne heittää rakastamansa ihmisen niskaan, ne ei helpotakaan. Ei, pahentavat vain omaa oloa. Positiivista kyllä, ne saavat myös miettimään. Samalla kun toivot saavasi sanat takaisin, jäät miettimään. Niin on tainnut miehellekin käydä.

Ehei, en todellakaan väitä, että minä olisin jotenkin miestä parempi tässä suhteessa, en sittenkään vaikka en sanoilla häntä olekaan loukannut. Vikani ne on minussakin. Ihan varmasti minun käytökseni on loukannut häntä monesti, jollain tavalla minä varmasti loukkasin silloinkin häntä, miksi hän muuten olisi ollut loukkaantunut? Käperryin liikaa itseeni, unohdin muut, etenkin miehen kaiken ulkopuolelle. Kasasin jälleen kerran sitä muuria ympärilleni, jonka rakentamisessa olen niin hyvä. Niinhän minä toimin silloin, kun pelkään tai olen vihainen. Ladon uuden kerroksen tiiliä ympärilleni, omaksi suojakseni. Haistatan toiselle pitkät vaikka en sitä sanoilla teekään. Mikä siitä tekee hyväksyttävämpää? Miten se muka loukkaa vähemmän kuin sanat?

Tätä kaikkea minä mietin illalla, omassa rauhassani. Mietin sitä, millä tavalla me olemme yhdessä eläneet. Millainen pariskunta olemme. Millainen itse olen normaalisti. Ja sitä, kuinka paljon erilainen olenkaan ollut odotusaikana. Kuinka olen varmasti ollut kuin toinen ihminen, täysin toisenlainen. Mietin sitä, kuinka vaikeaa sen on ollut pakko olla miehellekin. Vaimo, jonka kanssa on elänyt liki kymmenen vuotta, muuttuukin ihan toisenlaiseksi kuin ennen.

Niin, olenhan minä ollut kahdesti aiemminkin raskaana yhteiselomme aikana. Mutta niillä kerroilla minä olen ollut minä. Tämän odotuksen kanssa minä olen hukkunut. Tiedän sen jopa itsekin. Tavallaan olen menettänyt osan identiteetistäni odotuksen myötä. Muuttunut jopa itselleni vieraaksi jollain tavalla. Sukeltanut niin syvälle omaan itseeni, että en koskaan ennen. Miksi, en osaa varmaksi sanoa, epäilen, että osasyy on ollut se, että tämä raskaus on ollut kamala. Vasta nyt olen uskaltanut edes jollain tavalla uskoa siihen, että vauva vielä on todellisuutta.

Ei se, että meille tulee vauva syksyllä, silti poista sitä, että minä sain keskenmenon. Ei se poista sitä totuutta, että vauvoja olisi ollut kaksi. Ei se edes täysin poista sitä surua siitä, että meillä on enkelivauva tuolla jossain. Kunpa poistaisikin. Ei mies samanlailla sure, omien sanojensa mukaan ei ollenkaan, mutta sitä minä en usko. Sen teot kumoavat sen sanat. Tämä vauva on ensimmäinen jonka odotuksessa se nyt elää täysillä mukana. Jolle se puhuu masussa, jota se rauhoittelee sanoillaan. Oli vaikea olla hiljaa yöllä kun toinen sanoi hikkaavalle vauvalle "rauhotu nyt, ei sun tarvi säpsiä niinku äitis tekee, isi pitää huolta". Taputteli hellästi mahaa, silitteli ja höpötti.

Kuinka hullulta tuntuukaan ajatella kuinka paljon asiat ovat muuttuneet parissa kolmessa kuukaudessa. Kuinka vielä pääsiäisen aikoihin sanoin miehelle päin naamaa, että tämä on aiemmin odottanut minun kanssani, nyt se on jättänyt minut yksin odottamaan. Kuinka nopeasti asiat muuttuvatkaan. Mutta ehkäpä mies teki sen osin suojatakseen itseään. Sen, että jätti minut niin yksin silloin. Aivan varmasti sekään ei ole uskaltanut uskoa siihen, että vauva todellakin tulee, enhän siihen uskaltanut minäkään luottaa, ja minä sentään olen se joka tuntee jo vauvan. Miehelle vauva ei ollut millään tavalla vielä silloin konkreettinen asia, edes liikkeet ei tuntuneet päälle. Sen piti vain uskoa siihen mitä neuvolakortissa luki, tai siihen mitä minä sanoin.

Jään jatkamaan mietintää. Siinä olen aika virtuoosi tänään.