Taidan olla masentunut. Tosiasia on se, että ihminen joka on tottunut touhuamaan kuin heikkopäinen, ei todellakaan tunne oloaan hyväksi jos joutuu muuttamaan tapojaan. Voi olla että se jopa kertautuu raskausaikana, se kurja olo. Katsokaa nyt itsekin, tätä tahtia, jolla tähän blogiin olen aloittanut kirjoittelun. Sanoja, sanoja ja sanoja. Lisää sanoja, sanojen kaatopaikka. Minä, siis sellaisena kuin olen tottunut itseni tuntemaan, möyryää tähän aikaan vuodesta remonttiviimeistelyjen kimpussa.

Kaivelee pihaa ja kuopii nurkkia. Tyhjentää vinttiä ja tappelee hullunmallisten laatikoiden kanssa saadakseen ne ahtaasta oviaukosta ulos. Oppitunti minuun itseeni, sekö tämä on? Ainakin tätä kaikkea paskaa päässäni pyöritellessäni tajuan jotain. Tajuan ja ymmärrän paljon paremmin miksi äitini luovutti minun iässäni elämänsä. Luovutti, antautui, päästi otteensa irti. Vähin erin, pala palalta. Ensin työ, sitten lapset, koti ja mies. Mitä hänelle jäi?

Baaritiski. Ystäviä jotka olivat aina valmiita antamaan vaikka viimeisen vaatekertansa toisen ystävän puolesta, mutta viimeisestä kaljasta ei kukaan olisi ollut valmis luopumaan. Juoppoporukka siis. Vankilavierailut miesystävän luona. Tapaamiset teini-ikään tulleen tyttären kanssa. Minä ja minun lapseni silloin selvinä kausina. Muuta ei tainnutkaan jäädä. Siksikö minun pääni on nyt niin sekaisin, kuin Haminan kaupunki. Siksikö, että ymmärtäisin paremmin?

Vaikka minä olen ollut koko ajan se, joka on ymmärtänyt parhaiten. Pitääkö minun ymmärtää vielä paremmin? Jokaisella on oma tapansa käsitellä tyhjyyttä, minun äidilläni se oli humala. Keino unohtaa tyhjyys. Hauskaa se ei ollut, sen huomasin monesti. Ei äidille itselleen. Ei meillekään, mutta ennenkaikkea, ei äidille. Se humala kulki aina kaavan mukaan, ensin oli nauruvaihe, sitten itku, viha ja lopuksi lähtö. Aina sama kaava. Onneksi minä olin niin iso, että saatoin muuttaa pois kotoa. Pois sen kaiken alta.

Isäpuoli vei siskon mennessään, ja äiti jäi yksin. Monen vuoden yrittämisen jälkeen yksin. Sitä yritettiin monta vuotta, auttamista. Mutta miten autat ihmistä joka ei sitä halua? Väkisin? Ei onnistu, voin kertoa. Äiti oli hoidossa, pari kuukautta selvänä sen jälkeen, humalassa vuosia ja taas hoidossa. Kai niin voi sanoa, että toinen oli vuosia humalassa? Koska onhan ihminen vuosia humalassa jos koko elämänrytmi perustuu yhteen selvään viikkoon ja kolmeen humalaiseen. Eikö se silloin ole lähellä samaa kuin jos olisi koko ajan humalassa?

Siksikö minä nyt pyöritän kaikkia asioita päässäni? Etten tekisi vahingossakaan kuten äitini. Ettei minusta tulisi äitiäni. Taas sanoja. Sanoja sanoja sanoja.