Ja räjähtämispisteessä oleva rakko. En ole varmaan viimeiseen kuukauteen kuullut aamulla kellon soivan. Olen herännyt pääsääntöisesti räjähtämispisteessä olevaan rakkoon ja sisäiseen kelloon. Aina viittätoista minuuttia ennen kuin kello soisi. Sisäinen kello on nasta juttu. Ja niinä aamuina kun saisi nukkua pitkään olen herännyt niihin ajatuksiin. Synkkiin inhottaviin ajatuksiin. Ajatuksiin siitä, miten vinoon sitä elämä välillä meneekään.

Mikähän siinäkin on, että elämä menee aina välillä niin sekaisin. Seitsemän vuoden helvetti, se meillä miehen kanssa oli jo, pari vuotta sitten. Ja se se helvetti olikin, silloin oli lähellä ettei tullut kahta sakkia. Silloin kaikki lähti miehestä. Sillä taisi olla kolmenkympin kriisikin samoihin sanoihin. Jota en kyllä ihmettele yhtään. Itse asiassa, se mitä eniten ihmettelen on vieläkin se, kuinka se meidät otti. Elämäänsä tyytyväinen (?) kaksvitonen sinkkumies, hyväpalkkainen ja vakaavarainen. Otti minut, kolme alle kouluikäistä lasta ja kaksi koiraa. Ja se ei edes pidä koirista.

Silloin pari vuotta sitten se varmaan vasta tajusi kunnolla, mitä on ottanut ja saanut. Siinä vaiheessa niitä lapsia oli jo viisi. Ja toinen koirista siirtynyt manan majoille, tosin sen tilalle oli otettu toinen. Sen syksyn se makasi omissa oloissaan eikä puhunut saati pukissut. Tapaili serkkupoikaansa ja oli kotona niin että aina en sitä edes huomannut. Sinä syksynä meillä ei rakastettu eikä puhuttu. Mutta silloinkaan, silloinkaan se ei saanut suutaan auki, ei vaikka koetin kysyä moneen kertaan mikä on. Vasta siinä vaiheessa kun sanoin sille, että haen asuntopaperit ja laitetaan talo myyntiin, se avasi suunsa.

Voi että sitä puhetta riitti silloin. Ilmeisesti se oli saanut tarpeeksi kauan käsitellä rauhassa asioita ja oloaan, se puhui niin paljon ja rehellisesti omista tunnoistaan. Kertoi kuinka oli itsekin miettinyt eroa niiden parin kuukauden aikana, kertoi kuinka oli serkkunsa kanssa puhunut asioista ja kuinka oikeastaan vain serkkunsa kehotuksesta oli tajunnut olla tekemättä mitään hätiköityjä päätöksiä. Fiksu serkku sillä. Se serkku oli herättänyt sen miettimään myös kaikkia niitä juttuja jotka ero tuo mukanaan. Ja niitä tunteita mitä sillä oli. Kun kuitenkin rakasti. Ja rakastaa. Ei se kuulemma vapautta ollut edes halunnut vaan jotain jota se ei oikein itsekään tiennyt mitä. Kolmenkympin kriisi. Ja seitsemän vuoden helvetti. Samassa paketissa, ei voinut olla kovin kivaa.

Sen kriisin jälkeen meillä onkin ollut rauhallista keskenämme. Tai rauhallista ja rauhallista, mutta rauhallista. Kunnes nyt. Kun tuntuu että kaikki asiat on solmussa, kaikki tunteet on solmussa. Kyllä minä siltä kysyin, silloin kun se minulle sanoi etten minä kiinnosta saati vauva, kysyin miten se kuvittelee että se yhtäkkiä muuttuu. Ja kävi kuten arvasinkin, kun se sai ne sanat sanottua, se oli seuraavana päivänä aivan toisenlainen. Sinä iltana kun sitten puhuttiin kunnolla. Helpotti kun sai sanotuksi. Tajusikohan se, että minua se ei helpottanut, se että se sai sanotuksi. Kaikki mihin olin uskonut ja luottanut muuttui kertarysäyksellä epävarmaksi.

Siksi minä varmaan niihin ajatuksiinkin säpsin nyt hereille. Ja kelaan kaikkia vanhojakin asioita. Etsin totuutta jostain tämän kaiken keskeltä. Ei ole helppoa olla perheellinen mies, vaan ei se ole helppoa olla epävarma vaimokaan.