Jotain parisuhteessa. Jotain miehen päässä. Jotain. Jotain niin suurta ja kaunista ja hyvää, osittain huomaamattani, osin olen tosin haistellutkin muutosta ilmassa. Jotain, joka on saanut pahimmat demonit päästäni hiljenemään.

Mies on viettänyt lomaa. Lähes täysin pikkupojan ja eskarin kanssa. Niissä määrin kuin isommat ovat siihen halunneet osallistua, ovat nämäkin olleet mukana, mutta pääsääntöisesti kaikki tämän toiminta on keskittynyt siihen että pikkupoika ja eskari ovat hänen kanssaan. Tehnyt asioita joita ei ole koskaan ennen lasten kanssa tehnyt, ei edes silloin kun olen pyytänyt.

Käynyt rannalla, kaupoilla, mökkeillyt, lämmitellyt saunaa iltaisin ja saunottanut pienet, rakennellut niille mitä milloinkin. Antanut minun levätä ja olla. Ruokkinut lapset, siivoillut. Isoja asioita, vaikkakin pieniä. Tämä kaikki on kovin epänormaalia käytöstä miehelle. Ollut kaikki nämä yhdessä vietetyt vuodet. Niinpä ei varmaan ihme, että ajattelin jo aluksi sen petailevan vähintään eroa. Onhan se aina sanonut, että jos joskus ero tulisi, se haluaisi lapset itselleen, tai vähintään niin että nämä asuisivat vuoroviikoin hänen kanssaan.

Silloin kun kaikki suhteessa on pelkkää paskaa, kun koko elämä tuntuu silkalta farssilta, näytelmältä jossa et enää olekaan mukana, silloin lienee ihan loogistakin että äiti alkaa epäilemään toisen tarkoitusperiä? Nyt kun tätä on jatkunut jo pari viikkoa, ja miehen käytös minuakin kohtaan on suojeleva ja huolehtiva ja hellivä, olen alkanut uskomaan, että hän on vain herännyt jollain tavalla. Että se liki viikon erillään olo heti loman aluksi olikin juuri se, mitä hän tarvitsi selvittääkseen omat ajatuksensa.

Niin. Voiko sitä sitten todella ajatukset muuttua niin paljon? Mahaa se käy silittelemässä moneen kertaan päivän aikana. Eilen kertoi minulle, kuinka mahani pomppii öisin. Kuinka hän on laittanut kaukosäätimen mahani päälle ja katsellut kuinka vauva yrittää saada sen potkaistua pois, kuinka kaukosäädin on heilunut ja hyppinyt vauvan temmeltäessä. Se puhuu vauvasta. Sen suurin huolenaihe on se, että vauva ei pysykään mahassa sinne syyskuulle, vaan tuleekin jo aiemmin.

Sillä on hyvä perustelukin pelolleen, en väitä. Minun lapsistani suurin on painanut 2 ja puoli kiloa, ja tämäkin oli yliaikainen ja käynnistettiin. Pienin on ollut hieman alle sen kahden kilon. Ja silti, kaksi on mennyt yli, oikeastaan vain pikkupoika on tullut selvästi etuajassa. Minussa ei vain mahdu kasvamaan ilmeisesti isommaksi. Niin minä sen olen päätellyt. Tosiasiassa, minulla on ilmeisesti istukkaongelma. Suurin niistä on painanut 320 grammaa, kun istukan pitäisi painaa vähintään puoli kiloa.

Miehelle taisi olla lopullinen niitti viimeisin neuvolakäynti, jossa terveydenhoitaja totesi vauvan olevan lähtökuopissa, pää kiinnittyneenä. Sen jälkeen mies ei ole antanut minun laittaa tikkua ristiin. Tai no, olen minä nyt saanut pesukoneeseen astioita laittaa ja ottaa pois, niin ja ruokaa tehdä, mutta siinä se onkin ollut. Eilen illalla kuulin kuinka hän puhui isompien kanssa siitä, että minua ei saa rasittaa yhtään. Sillä oli jonkinlainen tsemppikeskustelu niiden kanssa.

Ja se sen käytös minua kohtaan. Helliä sanoja, puhettakin enemmän kuin aikoihin. Eilen se sanoi minulle, että en koskaan arvaakaan kuinka paljon rakastaa minua. Etten arvaakaan kuinka ihana sen mielestä olen. Jotain on selvästi muuttunut, tapahtumassa. Jotain kaunista ja hyvää.