Sitähän se, elämä on pitkälti. En väitä etteikö elämään sisältyisi myös saamisia, iloa, onnea. Mutta ihan yhtälailla siihen kuuluu luopuminen. Silloin kun vein koiran eläinlääkäriin, viimeiselle reissulleen, silloin minulla oli joku hetkellinen järjenvalo päässä.

Sanoin eläinlääkärille, että nyt tehdään ratkaisu sen mukaan mikä on koiralle paras. Unohdetaan oma itse ja oma itsekkyys, oma paras, ja tehdään niinkuin koiralle on paras. Sanoin, kuinka jossain vaiheessa on pakko tajuta antaa periksi, pakko pystyä luovuttamaan peli, ja koiran kohdalla olin sen sille jo aamulla luvannut kun se anovasti kivuissaan minua katsoi. Kysyin kyllä koiralta, jaksaisiko se vielä edes muutaman päivän minun kanssani, mutta ne silmät. Niistä näki että jaksaminen oli loppu ja koira oli valmis antamaan periksi.

Minä tein niinkuin lupasin. Annoin luvan lähteä. Jättää minut ja tämä maailma. Pidin toisen päätä sylissä keittiönlattialla ja lupasin, että annan toisen mennä. Eläinlääkärillä istuin vastaanoton lattialla koiruuden pää sylissä, en itkenyt, mutta itkin kuitenkin huomaamattani, kyyneleet tipahtelivat koiruuden kuonolle. Pidin hyvänä viimeiseen hengenvetoon asti, silitin päätä ja lupasin että nähdään sitten joskus kun aika on oikea.

Sitä kipua minkä siellä tunsin ja minkä tunsin seuraavana aamuna kun ei tuttuja ääniä kuulunutkaan, tuttua kuonoa pilkahtanut tökkimässä ovea auki, tuttua aamurituaalia huomenineen ja ovenpieliin paukkivine häntineen ilmaantunut paikalle, sitä kipua olisi voinut leikata veitsellä. Vuosiin en ole itkenyt niin paljon kuin silloin, ja sen jälkeen. Tunnen suorastaan fyysistä kipua välillä. Kipuun sekoittuu jonkinlainen ilo siitä, että tiedän että toisen on hyvä olla, mutta silti. Ei se ilo vähennä sitä kipua, ei vielä ainakaan.

Eilen ja tänään on koiranilma. Siis minun koirani ilma. Tuntuu aika paskalta, kun ei koira ole piehtaroimassa auringonlämmössä niinkuin tuo on tehnyt viimeisen yhdeksän kesää näillä ilmoilla. Tuntuu aika tyhjältä, ja jotenkin merkityksettömältä kaikki kesään liittyvä. Tätä ikävää en olisi halunnut vielä käydä läpi, vaikkakin tiedän että edessä se olisi ollut joka tapauksessa.

Ja jotenkin, niin hullua kuin se onkin, kaipaan peruutusnappia. Nappia jota painamalla pääsee takaisin siihen kun koira oli täällä. Luopuminen on raskasta. Vaikka se kuinka onkin suurinta rakkautta tällaisessa tilanteessa. Kun toinen on tullut tiensä päähän. Silti. Se sattuu. Kaikki se, mikä jäi tekemättä sattuu, kaikki se mitä tehtiin, sattuu.

Tämän miehen loman piti olla tavallaan minun ja koiran lomaa. Jotenkin olin aiemmin ajatellut, että kun mies ja lapset on pois jaloista ja täällä on rauhallista ja hiljaista, upotan vanhuksen rakkauteen ja hellyyteen ja herkkuihin ja vaikka mihin. Harvoin elämässä käy niinkuin on ajatellut. Kovin harvoin. Olihan meillä aikaa kaksin, silloin aamulla kun koiruus vielä oli täällä, onneksi. Kaikki muut olivat kuka koulussa, kuka töissä ja kuka kerhossa, ja hoitolapsetkaan eivät olleet vielä tulleet. Silloin meillä oli aikaa kaksin, se aika jonka istuin keittiönlattialla. Ja lähdön hetkellä, se viimeinen puoli tuntia eläinlääkärillä. Se aika joka siellä istuttiin lattialla ja minä sain päästää rauhassa ja hiljaisuudessa irti.

Ikävä on silti julmetun kova, mutta kaipa se aika auttaa kuten niin monesti ennenkin.