Ei kolmea. Ei edes silloin vaikka mahassa asustaisi kolmas pyörä. Voisi sanoa kuin prinsessa Diana aikanaan, oli hieman tungosta. Yksi epäonnistunut parisuhde takana, samaan paskaanko tämä kaatuu? No ei, edellinen parisuhde kaatui jo alkuunsa. Sitä ei olisi saanut koskaan osuakaan kohdalle, tai niin, ehkä tuo on turhan radikaali ilmaisu, kiitollinen minä siitä silti olen. Se parisuhde toi sentään mukanaan kolme ihanaa lasta ja kokemusta siitä mitä ei kannata ja mitä kannattaa tehdä.

Silti, olen päättänyt aikaa sitten, että jos toisen kerran samalla tavalla kiville suhteen karautan, etenkin kun kyseessä on parisuhde jonka uskon kuuluvan luokkaan, made-in-heaven eli suhde joka on yksinkertaisesti tarkoitettu minun suhteekseni, en kolmatta kertaa lähde kokeilemaan. Saa olla sitten minun puolestani. Mitä sitä väkisin vääntämään jos ei taidot riitä. Kyllä ihmisen pitää kahdesta kerrasta jo tajuta että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi päänsä seinään hakkaamiseen.

Uskon vahvasti siihen, että jokaiselle on se joku. Sen jonkun tunnistaa siitä, että jo alkumetreillä tajuaa toisen arvon. Tajuaa, että vaikka meitä ei olisi, se rakkaus ei katoa mihinkään. Valitettavasti, maailma ja elämä on sellaista, että aina se rakkaus ei riitä. Ei vaikka kuinka toivoisi, haluaisi ja yrittäisi. Jokin menee vikaan, elämä ei olekaan sitä mitä luuli. Ja vielä hullumpaa, sitä koettaa väkisin vääntää toista muottiin joka itselle olisi hyvä. Tosiasia on se, että et sinä toista muuksi pysty muuttamaan. Se on sellainen kuin on, ja jos et sitä sellaisena pysty rakastamaan, turha se on lähteä tuulimyllyjä vastaan taistelemaan ja kuvitella että tottahan tuo muuttuu.

Vielä pahempaa on jos koetat muuttaa itseäsi. Uskokaa pois, sekin on kokeiltu. Siinä ei saa kuin pahan mielen itselleen ja sille toiselle. Ei kukaan pysty elämään valheessa määräänsä kauempaa. Minä ja exä olimme kuin öljy ja vesi, ja vaikka kuinka koetin, en minä muuttunut öljyksi. Sitä tarkoitan sillä, että itselleen ei voi valehdella määräänsä kauempaa siitä kuka itse on. Se kaatuu ennemmin tai myöhemmin kuin korttitalo niskaan.

Mieheni tietää mikä olen. Tietää kuinka sekopäisesti välillä ajattelen, tietää että saatan viettää monta aikaa vain miettien elämää. Tietää kuinka kylmäkiskoinen ja välinpitämätön osaan olla niitä ihmisiä kohtaan joista en pidä tai joita en arvosta. Tietää että jos voisin, kokoaisin kaikki maailman hylätyt eläimet helmoihini. Tietää miten pönttö olen. Onko hän yrittänyt muuttaa minua? Ei. Hän tiesi ottaessaan mitä saa. Aivan kuten minäkin tiesin mitä minä saan. Suorastaan ärsyttävän realistisen ihmisen, joissain asioissa supersuvaitsemattoman ja niin suorasukaisen että hän jos kuka osaa sanoilla satuttaa. Haluanko tuon muuttuvan? En. Kun sen pitää olla sellainen. Sellaisena minä siihen rakastuin silloin 15 vuotta sitten. Tai ihastuin, rakastuin vasta muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen.

On se, paskaahan se. Parisuhdekriisi. Mitäpä muutakaan,