Ainakin tänään. Kuten eilenkin. Kuten viikko sitten. Ja sitä paskaa riittää, ja riittää ja riittää. Lapio ei piisaa, kaivuria ei ole. Luo tässä sitä sitten.

Oikeastaan se paska alkoi viime syksynä. Tai ei alkanut, mutta lähtölaukaus sille tarjoiltiin jo tuolloin. Lähtölaukaus, kierukan poisto. Lopullisen lähtölaukauksensa paska sai joulun pyhinä. Siemensyöksyn muodossa. Vaikka minulle tuon piti olla onni, autuus ja taivaallinen olotila. Ja olisikin ollut, jos ei kaikki olisi mennyt perseelleen askel kerrallaan.

Tammikuun lopulla tein raskaustestin. Kas kun mieheni, jota syvästi rakastan vaikka aina ei välttämättä siltä kuulostakaan, sanoi iltana eräänä sängyssä että "sä oot raskaana". Kyllä mies tietää. Näinhän se oli. Kaksi viivaa tervehti iloisesti testissä seuraavana päivänä. Ja minulle iski paniikki. Tärisin kuin horkassa, kauhusta kankeana. Nyt jo! Yksiäkään kuukautisia edes ehtinyt olemaan sen marraskuisen kierukan poiston jälkeen. Jep jep, minä sikiän silkasta ajatuksesta...

Minä siis tärisin kauhuissani, itkeä tirautinkin väliin, vapisevin käsin laitoin miehelle töihin viestin joka varmastikaan ei ollut ilouutinen sillä hetkellä. Tottahan me olimme lapsen yhdessä tuumin päättäneet vielä tämän muun joukon jatkoksi tehdä, mutta ei meistä kumpikaan uskonut sen niin äkkiä tapahtuvan. Shokki kuvaa parhaiten tuon illan tunnelmia. Ja ehkä vielä seuraavankin. Mutta kaikestahan selvitään kun yhdessä mennään eteenpäin.

Ja paskat. Muutaman päivän sisällä minä totuin ajatukseen, tottakai, äidit ovat sellaisia. Minä olin raskaana, minun sisälläni eli toinen ihminen ja voi ihanuutta, syksyllä pääsisimme sitä koko joukolla ihailemaan. Kumma juttu, lapsille päätettiin silti olla vielä kertomatta, meillä kun niitä on jo ennestään molkea vaille jääkiekkokentällinen. Kuukausi vaihtui, minä turposin kuin pullataikina nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Laskettu aika asettui syyskuulle ensimmäisellä lääkärineuvolakäynnillä eli todellakin, raskaus on saanut alkunsa heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Seuraavana iltana oli sauna ja saunan jälkeen alkoi jumalaton mahakipu. Sen verran kova se oli, että seisominen saati istuminen ei käynyt. Oli pakko mönkiä peiton alle pieneen kippuraan. Mies oli viihteellä keskenään eli otti siinä illan aikana kotona kuppia, minä makasin peiton alla ja nukutin siinä sitten ohimennen lapsetkin. Kipu ei hellittänyt, ei millään. Puolilta öin tunsin kuinka jalkoja pitkin alkoi valumaan jotain lämmintä. Siinä se sitten oli, meidän vauva. Viikkoja luultavasti kymmenen hujakoilla ja elämäni ensimmäinen keskenmeno oli totta.

Sattuuhan se, sattuu niin saatanasti. Vielä enemmän sattui kun tajusin että mies ei tajunnut. Ei, se nukkui. Kuin tukki sohvalla eikä tajunnut sanaakaan kun sille siinä aamuyön tunteina sanoin että kesken meni. Aamuyön, koska aiemmin en niiltä poltoilta pystynyt liikkumaan. Makasin vain ja koetin olla asennossa missä sattui vähiten. Sen verran olin liikkunut, että kävin laittamassa siteen ja soittamassa terveyskeskukseen josta tympeä-ääninen nainen lupasi pitkän neuvottelun jälkeen seuraavalle päivälle lääkäriajan. "Kas kun mitä me sille mahdetaan jos noilla viikoilla kesken menee"... Miten olisi jos ihan lohtua ja tietoa edes pystyisitte tarjoamaan.

Lääkäri totesi saman minkä minäkin, kesken mikä kesken. Vuotoa tulee edelleen, ja sydänääniä ei enää löytynyt. Minä menin kotiin ja kiitin onneani siitä että lapsille ei ollut kerrottu, ei vaikka juuri olimme saunassa puhuneet että kohta on pakko kun se näkyy. Mies oli ulalla, ulkona, pihalla. Oli luullut yöllä näkevänsä unta. Toi karkkia, oli kuin kusi sukassa ja antoi minun surra. Surra sitä mikä oli mennyt.

Seuraavalla viikolla menin ultraan, tarkistuttamaan että kohtu on varmasti tyhjentynyt kunnolla eikä kaavintaan olisi enää mentävä. Mieskin oli varannut meille jo hotellipaketin, piristystä sekin. Tuttu lääkäri ultrasi ja näytti miettivältä, pudotti sitten pommin. Kaksosraskaus, toinen kaveri mennyt kesken. Siellä se köllötteli, täysin hyvinvoiva pieni kaveri sydämensykkeineen päivineen. Kymmenen viikkoa tasan täynnä. Onneksi olkoon. Sekaisinhan sitä menee vähemmästäkin. Ensin on, sitten ei ja sitten taas on. Lepoa, totuttelua ja kiireetöntä elämää, siinä oli lääkärin ohjeet kun vapisevin koivin huoneesta poistuin.

Mies katsoi kuin maailman seitsemättä ihmettä kun kotiin pääsin ja löin vauvan kuvan eteen. Helpotus kuvastui varmasti koko olemuksestani, syntistä todeta, mutta olin helpottunut siitä ettei meille ainakaan kaksosia tulisi, ja samaan näkemykseen se yhtyi mieskin. Ilmanko olin turvonnut niin vauhdilla. Ilmanko olin nukkunut ja nukkunut ja nukkunut vaikka millä mitalla. Asiat ja osat loksahtivat kerralla kohdalleen.

Mutta suhde ei. Siitä alkoi alamäki jossa ajetaan edelleen. Tuli uusi vuoto. Tarkistuksessa näkyi että vauva edelleen siellä missä pitääkin ja ihan kunnossa tuo näytti olevan. Ja taas uusi vuoto. Sama tilanne, sydänänet kuului edelleen ja vauva kasvoi ainakin kohdun koon kasvusta päätellen. Ja taas uusi. Jotenkin siinä väkisinkin ajautuu parisuhdekin väärille väylille kun vaimo säpsii pelosta vähän väliä ja lääkäri määrää aina vaan enemmän lepoa ja lepoa ja lepoa.

Kaikki ajatukset kiertävät vain niiden pelkojen ympärillä, koko muu maailma jää johonkin sivuun. Ja nyt ollaan sitten tässä. Viikkoja täynnä jo yli 18 ja suhde kankkulan kaivossa. Nopeasti se sinne meni. Paljon nopeammin kuin kehittyi. Ja koska vuotoja ei ole enää ollut viimeiseen viiteen viikkoon, on itselläkin alkanut ajatukset liikkumaan muussakin kuin vain sen pelon ympärillä. Viimeisin ultra esitteli ruudulla hyvävointisen näköisen pienen ihmisen ja tottahan sen tunteekin.

Tämä kaikki nyt vain johdantona siihen, mikä tämä blogi on. Ja mistä tässä blogissa puhun. Parisuhteesta, odotuksesta ja siitä kuinka solmuun sitä saakaan omat ajatuksensa ja oman suhteensa. Hyvää huomenta siis kaikille!