On se. Aina tämä paluu arkeen. Hoitolapset ovat supertoraisia keskenään vapaiden jälkeen, aamulla tyttöporukka oli ylivilkas ja eskareiden lähdettyä hallitsija on kiukunnut milloin mistäkin. Viimeisimmän kiukun aiheutti hoitotäti joka kielsi ottamasta tavaroita pikku pojan käsistä. Ja kiukkuhetki lattialla. Kunnes hallitsija muisti viime viikon episodin ja siirtyi sohvalle makaamaan kädet kasvoilla. Hoitotätiä lohdutti suunnattomasti ajatus siitä että vain muutama viikko, tarkemmin sanottuna seitsemän ja hallitsija jää lomalle. Muista ei vielä selvyyttä täysin olekaan.

Huomenna eskarit menee kouluun. Tutustumaan. Hallitsija sai tästäkin kinan aikaan aamulla, näytti nyrpeää naamaa eskareille kun tajusi, että sanoi mitä sanoi, eskarit menevät sinne eikä suinkaan eskariin kuten hallitsija kiivaasti väitti. Myydäänkö jossain sanoihin uskomista? Ostaisin mielelläni vaikka useammalla kympillä. Rasittaa kuunnella vaikka sitten toisesta huoneesta kuinka hallitsija kinaa ja kinaa ja kinaa ja kuinka eskarit hermostuvat hetki hetkeltä enemmän.

Merkillisiä ovat, lapset. Ainakin osan päivästä. Pikku pojalta aukesi huuli, hallitsija kumautti siihen vahingossa polvellaan ja siitäkin alkoi sellainen poru että usko oli koetuksella, loppuuko tuo ollenkaan. Hassua huomata, hallitsijan tarve väittää kiusallaan vastaan muille lapsille, on tarttunut myös serkkupoikaan. Vaikka hoitotätikin sanoo pikkupojan menneen isäänsä katsomaan, serkkupoika väittää kivenkovaan hallitsijalle ettei näin tapahtunut.

Onko tämä kypsyys vain minun korvieni välissä, vai onko tämä toiminta oikeasti kypsyttävää?