Ensimmäinen ilta moniin aikoihin jolloin uni tuli vanhan kaavan mukaan. Minä vain nukahdin. Havahduin siihen, kun mies otti rillit pois päästäni, ja suukotti poskea. Havahduin, ja nukahdin samantien takaisin. Ei, mitään ei ole edelleenkään puhuttu, mutta jotain on tapahtunut sen asenteille. Taas. Silloin pari viikkoa sitten kun asioita selvitettiin, sen kirjeen jälkeen, se sätti itsensä minulle. Sätti itsensä kun olimme puhuneet tunnin kaksi.

Minä sanoin silloin, että vaikka kuinka alussa sanoinkin hoitavani tämän raskauden yksin, niin en minä silti tarkoittanut että jään yksin. Sanoin, ettei se että puhun neuvolakuulumiset tai vauvan potkimiset sen siskolle, läheisimmälle ystävälleni, korvaa sitä. Ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta siitä odotuksesta. Oppitunti ehkä tuokin, pakko myöntää, että nyt vasta ymmärrän kahta ystävääni jotka ovat yksin vauvansa odottaneet. Ei voinut olla kovin helppoa. Ainakin minä kaipaan isää rinnalleni, odottamaan mukana.

Silloin se sätti itsensä. Sanoi että oli tajunnut kuinka typerästi toimi. Sanoin sille, että en oikeastaan enää taida edes haluta sitä odotukseen mukaan, että olin niin loukkaantunut siitä, että se sanoi edellisenä iltana, että minä en kiinnosta ja vielä enemmän loukkaantunut siitä, että vauva ei kiinnosta. Sanoin, etten tiedä tahdonko sitä edes vauvan lähelle sitten kun se syntyy, olen niin loukkaantunut siitä, että vauva ei kiinnosta tämän omaa isää. Minä loukkaannuin vauvankin puolesta. Oikeastaan sillä hetkellä olin eniten loukkaantunut vauvan puolesta. Ja se haukkui itsensä. Paskaksi, kusipääksi ja vittumaiseksi tyypiksi. Sanoi, että sen asian on muututtava, hänen suhtautumisensa odotukseen. Ei kuulemma ole oikein, että puhun vauvasta vain muiden kanssa, hänen on tehtävä oman suhtautumisensa kanssa töitä ja muutettava sitä.

Hienoja sanoja, hienoja ajatuksia. Onko se sitten muuttanut, nyt parin viikon aikana suhtautumistaan. Paitsi että haluaa edelleen sinne ultraan mukaan. En tiedä. Ehkä. Vähän, jonkin verran. Paitsi että se otti ne rillit pois, se laski kätensä mahan päälle ja jäi odottamaan tapahtuisikon mitään. Siirsi kättään hetken kuluttua hieman toiseen kohtaan ja odotti. Vauva on selvästi fiksu tyyppi, se pysyi aloillaan sen aikaa aivan kuin kiusatakseen. Oikeastaan vasta nyt aamulla tuli mieleen, että eihän tuo edes tiedä vauvan liikkuvan. Tai saattaa tietää jos on kuunnellut minun ja isompien lasten puheita, he kun ovat varsinaisia vauvapörrääjiä. Meillä odottaa isommat lapset vauvaa kuin kuuta nousevaa. Jopa siinä määrin, että poika joka ei yleensä ota kantaa mihinkään eikä osallistu juttuihin, on nyt ottanut sydämentehtäväkseen vahtia minun tekemisiäni. "Sä et saa nostaa äiti, sä et saa tehdä noin äiti, äiti sun pitää levätä". Minun oma vahtini. Ikää kohta 11v ja suurin huolenaihe maailmassa ettei äiti tee vääriä liikkeitä.

Ehkä siinä miehen suhtautumisessa on muutoksia. Ehkä se jotenkin jopa tajusi itse, että loukkaannuin tehokkaasti siitä mitä sanoi ulkoisesta muodostani lauantaina. Eilen se kävi kaupassa, toi minulle suklaavohvelipussin. Toi vaan, muuten vaan. Toisinaan minäkin olen sokea. Sokea huomaamaan niitä pieniä juttuja joita se tekee. Vasta eilen tajusin, että sen sijaan että menisin ruokakauppaan ja toisin sieltä sen 5-6 kassillista ruokaa, mies on tehnyt sitä viimeisen kuukauden. Hoitanut ruokaostokset täysin. Pitkät ne on minunkin piuhat välillä.