Syötti leijonat kanukeille. Hah! Oma sankarini, Tuomo Ruutu, teki kaksi maalia ja syöttikin yhden... Peli oli loistava, kannatti mennä katsomaan. Ja parasta antia oli ehdottomasti rento mies. Siinä kotiin ajellessa mietin, koska viimeksi olemme kaksin tehneet jotain. Viime syksynä varmaankin, voi olla että jopa viime kesään menee. Minulla oli siis kaikin puolin onnistunut ilta, ja mukavaa taisi olla miehelläkin.

Kotimatkalla käytiin vielä pizzalla eli kuinka ollakaan, House jäi minultakin osittain näkemättä. Jäi kai kun uni tuli kesken ohjelman. Mies olikin valmiiksi väsynyt kun kotiin päästiin, sillä jäi ne jokapäiväiset päiväunet nukkumatta kun haki siskonsa meille. Kertakaikkisen ihana ilta. Vähästä se ihminen todellista iloa saa. Harmitti tosin suunnattoman paljon, kun peli olikin nyt sitten viimeinen minkä tänä keväänä saattoi mennä katsomaan, minä kun en oikein muita lajeja välitä seurata. Tai no, moottoriurheilu kävisi kyllä.

Jos kohta ilta menikin putkeen, niin aamussa sitten riittääkin toivomista. Epäkohta yksi, se s-nan sisäinen kello. Vartti ennen kuutta, pam, hereillä. Ei nyt ihan maailmanlopun meininki sentään, kuudelta olisi kello joka tapauksessa soinut mutta silti. Vapaapäivinä se eniten ketuttaa. Kun on itse hereillä älyttömän aikaisin vaikka voisi vielä nukkua. Mutta kun ei niin ei. Tämä epäkohta yksi on tosin pieni juttu verrattuna epäkohtaan kaksi. Modeemi! Perkele! Ja se on kirosana jota en yleensä käytä, mutta modeemin kanssa tappelun lomassa se soi tasaisesti päässä.

Mikä ihmeellinen epäonni meillä noiden helvetin modeemejen kanssa on? Kuukausi takaperin modeemi pimeni. Siis se modeemi, jossa useampi lähtö eli poikien koneellekin oma menonsa. Pimeni kertalaakista eikä toivoakaan henkiinheräämisestä. Onneksi minulla sattui olemaan aiempi malli tallessa, sitä kun ei ehditty edes kovin kauaa käyttää ennenkuin pojat sai koneen ja mukana tuli onneksi tuo monipaikkainen modeemi. Eli vanha modeemi kiinni ja oma kone pelitti, no, poikien pysyi tietysti kuolleena kun ei tuossa ole sitä jakoa.

Ja eilen sitten. Ne rutinat mitä verkkoyhteyksistä tännekin kirjasin. Verkkoyhteys miten sattui illallakin. Vähitellen taivuin syyttämään modeemia joka ei ilmeisesti toimi kuin niin tahtoessaan. Eli sopivasta kohtaa painaen, tosin kohta vaihtelee, kopauttaen päältä, johtoa kääntäen, ravistellen. Joka toinen yritys, ei yhteyttä, joka toinen, yhteys. Nyt se ilkkuu minua tuossa kolmen valon kanssa, eli voisi kuvitella että nyt kun klikkaisin tuota tallenna ja julkaise-namikkaa niin saisin tämänkin lähetettyä, mutta aivan takuuvarma juttu, että siinä vaiheessa kun tosiaan sitä klikkaan, valoja palaakin enää kaksi ja saan taas vääntää ja kääntää ja kolistaa ja klikkailla yritä uudestaan-namikkaa.

Saanko käyttää kamalaa kieltä... No tottakai saan, onhan tämä oma blogini eli vitun vitun vittu. Ja tottakai tänään tulee hoitolapsia vino pino, ja tottakai niillä ei ole kerhoa ja tottakai lähin kauppa josta modeemin oletettavasti voisi hakea, siis uuden, on parinkymmenen kilometrin päässä. Vitutukseksi vaihtui siis tämäkin aamu. Nyt tietysti joku moralisti sanoo, että no sehän on sitten hyvä, että modeemi pamahti, ehdit keskittymään niihin lapsiin päivän ja muuta vastaavaa. Mutta tosiasia on se, että ne lapset eivät halua että hoitotäti istuu niiden vieressä edes puolta päivää. Kukas sitä kyttäämisestä pitää. Ja niin, taisivat saatanat luvata vielä sadettakin. Siis ei hoitolapset vaan ilmatieteilijät.

Menen. Menen ja potkin hetken aikaa vaikka itseäni perseelle ja otan sitten mietintämyssyn käyttöön. Moro!