Vaan ei miehen ja minun välien vuoksi. Ne on nämä hiton unet välillä, jotka saa aamusta asti tuntumaan olon kurjalta. Tällä kertaa näin unia, joissa oli mukana niin monta toiseen hiippakuntaan vaihtanutta, ja joka oli niin elävä, että herätessä oli pakko kelata hetki. Siinä unessa oli isä, mummu, olipa jopa isän koirakin. Ja se ihan alkuperäinen kotimökki, se josta minä äidin mukana silloin 5-vuotiaana lähdin äidin saatua tarpeekseen viinasta ja nyrkistä, joita kumpaakin isäni innokkaasti jakoi kotona.

Niin, isä. Siinä unessa isä oli sellainen kuin tämä oli ennen kuin sairastui, ennen sitä viimeistä vuottaan. Koirakin oli entisenlainen. Typerintä oli se, että kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli, että on pakko selvittää mihin se koira on joutunut. Kun en muistanut juuri sillä hetkellä, tai olisinko ollut vielä puolittain unessa. Koirahan kuoli ennen isää, mutta siinä en sitä muistanut, en ennen kuin olin noussut ja pukenut. Pää tekee tepposiaan, unet sotkee.

Ja nyt on sitten puolipitoinen olo. Sohvapsykologi heräsi taas eloon mielessäni, ei sille mitään voi, vaikea se on saada unohdettua ja hidasta on sekin, että muuttuu lämpimiksi ajatuksiksi. Sillä niinhän se tekee, ajan kanssa. Suru jää pienenä asumaan sisään, mutta pääsääntöisesti muistelu saa katkeransuloiset lämpimät muistot mieleen.

Serkkupojan loput hoitopäivätkin selvisi, viimein. Ensi viikkoon loppuu kesäkerhokin, joten sitä helpotusta ei enää ole saatavissa. Ja poika on juhannusaattoa ja ensi viikon torstaita lukuunottamatta muut päivät hoidossa. Samalla selvisi, että pojan isä on kesälomalla, ei ollut ilmoittanut edes siskolle. Eli ei ilmeisesti sitten aio olla päivääkään pojan kanssa kaksin lomailemassa. Surullista, todella surullista pojalle.