Olisikos? Kysynpä nyt, vaikka en tiedä miten muut kokee tämän asian. Itse koen sen raivostuttavana piirteenä lapsessa, tämän kummallisen tarpeen tunkea itsensä kaiken keskipisteeksi. Eli tämä serkkupoika. Siskoni oma pikku aurinko. Päivänsäde vailla vertaa. Minusta poika on aivan liian huomionkipeä. Tosin, tähän näkemykseeni saattaa vaikuttaa sekin, että meillä noita lapsia on lauma jolloin nämä ovat myös tottuneet jakamaan sen huomion erilailla, serkkupoikahan on ainoa lapsi.

Eli muutamia tilanteita joissa joudun nielemään sappeani päivä toisensa jälkeen. Joka päiväisiähän nämä tapahtumat eivät ole, mutta toistuvia kyllä, eri muodoissaan vain. Oveen koputetaan tai vaihtoehtoisesti ovikello soi. Meille tulee joku vieras, oli se sitten mummo, lasten kaveri tai murkun poikaystävä. Eli joku vaan, joka ei täällä koko ajan ole. Lapset kurkkaavat luonnollisestikin kuka tulee ja jatkavat sitten touhujaan. Paitsi serkkupoika. Joka tunkee kahvipöytään, sohvalle tai ihan mihin vaan mihin vieras sitten sattuukaan menemään. Tuijottaa tiukasti ja odottaa että tälle puhuttaisiin koko ajan, mikäli ei, niin keskeyttää jatkuvasti muiden puheen.

Hyvänä esimerkkinä voin sanoa mummon viime kertaisen käynnin kun serkkupoika oli vahvuudessa. Mummohan ei käy usein. Ehkä kerran kuussa, välillä harvemminkin. Eskari tätä tapaa ehkä useammin kuin pikku poika silti, onhan heillä yhteisiä touhuja muutaman kerran vuodessa. Mummo siis tuli ovesta ja tervehti serkkupoikaa siinä missä pikku poikaakin. Kyykistyi sitten pikkupojan juttusille kun oli oikein asiapohjalla liikkeellä. Mitä teki serkkupoika? Tunki väliin. Siis rehellisesti tunki niin että pikkupoika oli selälleen lentää.

Ja samaa tekniikkaa serkkupoika käyttää keittiössä tai ihan missä vaan. Jos pikkupoika tulee katsomaan vaikkapa minun leipomistani, serkkupoika tunkee kyynärpäätekniikalla väliin. Rasittavaa! Toinen esimerkki olkoon tältä päivältä kun toinen isommista pojistamme tuli kotiin ja istui olkkarin lattialle katsomaan elokuvaa jota koko penskatiimi oli katsomassa. Serkkupoika kipaisi samantien sohvalta pojan eteen seisomaan ja aloitti kasvojen vääntelyn. Koska meillä nuo pennut ovat tottuneet siihen että väkeä juoksee myös telkkarin edessä, poika itse vain kallisti itseään niin että näki serkkupojan ohi. Lopulta minä komensin serkkupojan pois häiritsemästä toisen edestä.

Kolmas esimerkki on ehkä se eniten minua raivostuttava. Mikäli meillä joku, kuka tahansa teloo itsensä ja alkaa itkeä, serkkupoika alkaa laulamaan tai hokemaan jotain kovaan ääneen itkijän vieressä. Koeta siinä sitten lohduttaa toista puhumalla kun yksi kailoaa korvan juuressa. Sama systeemi tosin toimii aina silloinkin jos joku muu tarvitsee apua johonkin, tai yrittää selittää jotain omasta mielestään tähdellistä. Serkkupoika keskeyttää sen jollain keinolla, jos ei muuta niin päälle puhumalla tai esittelemällä uusia boksereitaan, paitaansa tai muuta vastaavaa.

Olenko siis aivan kamala ihminen kun olen kurkkuani myöten täynnä? Kysyn vaan. Nyt siirryn siivoamaan välipalan jälkiä köökistä.