Olen nähnyt viime aikoina runsaasti unia koiruudesta. Niissä unissa on aina ollut jotenkin todella hyvä ja lämmin fiilis ja mikä merkillisintä, silti taustalla on lymyillyt surullinen pohjavire. Jokainen näistä unista on herättänyt minut omaan itkuuni. Merkillistä. Alitajunnan toimia kenties? Viime yön uni oli sitten jo totaalinen yllätys. Siihen uneen en tosin herännyt, mutta eipä se koiruuteen liittynytkään. Näin unta Olli Lindholmista. Niin elävää unta, että hetken olin täysin kuutamolla kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli että näinköhän sitä on mentävä lukemaan uutiset netistä.

Unessa minä pidin kädessäni kirjaa, jonka Olli Juhani Loot oli kirjoittanut. Siis huomatkaa sukunimi, Lindholm oli vaihtanut sukunimensä. Kirja oli julkaistu heti tämän kuoltua! Ja tämä oli vielä merkillisempi juttu. Kaikista merkillisintä unessa oli kuitenkin se, että siinä oli kannessa Ollin kuva mutta sisäsivut olikin sitten täynnä Juice Leskisen kuvia. Kirja oli siis Olli Lindholmin omaelämänkerta, jonka kuvissa Olli olikin vaihtunut Juiceksi. Kyllä ihmismieli on merkillinen.

Elämässä on tapahtunut paljon asioita pienellä ajalla. Hyviä juttuja, mutta joukkoon on mahtunut huonojakin. Ja yksi aivan superhyper huono juttu on ollut murkun kehitys. Se tapa jolla tämä on kasvamassa isoksi, irtautumassa äidistä, kehittymässä aikuiseksi. Murrosikä ottaa aina koville, ja aivan erityisen koville se näyttää tällä hetkellä ottavan murkulla, joka ei tiedä onko lapsi vai aikuinen. Olen etsinyt syitä itsestäni, valinnoista joita olen tehnyt, tästä jatkuvasta kiireestä joka elämässäni vallitsee. Tiedän, en voi syyttää itseäni kaikesta, mutta silti, onko syy minussa? Enkö anna tarpeeksi aikaa ja huomiota tytölle? Onko minulta jäänyt jotain oleellista huomaamatta?

En tiedä. Sen tiedän, että lähtökohta näihin ajatuksiin oli vähintäänkin shokeeraava. Niin. Murkku on viillellyt itseään. Jokin merkillinen äidinvaisto sai minut asiaa kysymään tältä jo pari kuukautta sitten, kun huomasin tytön käsivarressa kolme samansuuntaista naarmua. Tyttö kielsi asian, poikaystävän kani oli kuulemma raapaissut. Itse jäin miettimään miten ne kanin kynnet nyt olikaan, sopiiko naarmut olemaan tosiaan kanin tekemiä, mutta jotenkin se asia hautautui tämän vauva-, koulu- ja kerhorallin alle.

Kuukausi sitten tyttö laittoi äidille tekstiviestin kävellessään kotia kohti poikaystävältään. "Äiti, mä en ole uskaltanut sanoa sulle tätä aiemmin, mutta olen viillellyt itseäni". Voitte vain kuvitella miltä minusta tuntui. Aivan kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle. Minun lapseni, esikoiseni, rauhallinen, herkkä, miettivä, luotettava tyttöni on viillellyt itseään. Hänen on ollut niin paha olo, että ei ole osannut pukea sitä sanoiksi, ei ole osannut muuta tapaa helpottaa omaa oloaan kuin satuttamalla itseään fyysisesti.

Soitin perhekeskukseen. Olisin kääntänyt vaikka kivet ja kannot ympäri, myynyt kaiken mitä omistan, joka ei tosin ole paljon, tehnyt ihan mitä vaan saadakseni tälle apua. Minä yksin en häntä voisi enkä voi auttaa, en sittenkään vaikka olen itsekin ollut murkkuikäinen tyttö joskus, en sittenkään vaikka haluaisin. Kunpa joku olisi nähnyt sen kiven, mikä sydämeltäni tippui kun aika järjestyi jo samalle päivälle. Siellä me istuimme, minä ja tyttö, kaksi perhekeskuksen työntekijää ja puhuimme. Puhuimme asioita joita tyttökään ei ollut tiennyt, ja joita en välttämättä olisi halunnut tytön edes tietävän, mutta minusta se ei ole paikka johon mennään kaunistelemaan asioita tai valehtelemaan.

Käytännössä koko meidän perheemme historia selvitettiin sillä ensimmäisellä käynnillä. Kaipa se kaikki on tarpeellista tietää, koska kaikesta siitä niin paljon kyselivät. Aivan sama minulle, kunhan tyttö saa apua. Ja sitä hän toivottavasti saa. Tyttö käy nyt yksin psykologilla kerran viikossa siellä, minä käyn suunnilleen kerran kuussa juttelemassa toisen työntekijän kanssa niin että keskustelemme asioista jotka tyttö haluaa minunkin tietävän ja toisaalta asioista joita minä pidän tärkeinä ottaa esiin tytön kanssa.

Olen etsinyt syitä tytön pahaan oloon, etsinyt niitä itsestäni, etsinyt niitä kodistamme, etsinyt niitä vaikka mistä. Se itseni tärkeimpänä asiana pitämä kodin turvallisuus, onko se lapsen mielessä järkkynyt? Ja jos on, niin miksi? Järkkyikö se vauvan syntymän vuoksi, sen takia kun jouduin jättämään tytön pelästyneenä yksin kotiin kun vauva päätti syntyä niin ajoissa, kun aloin vuotaa verta ja tyttö pelästyi että vähintään vauva kuolee. Oliko se se, joka tämän laukaisi? Vai sittenkin se, että yksi perheenjäsen, vaikka kuinka olikin vain koira, poistui luotamme? Vai se, että meillä ei ole puhuttu pahemmin minun lapsuudestani ja nuoruudestani? Vai se ainoa asia, jonka tyttö itse sanoi minulle epäkohdaksi elämässään? Kun isä ei huomaa häntä tarpeeksi.

Minähän se olen, joka ei ehdi tarpeeksi huomaamaan ketään muuta kuin pienimmät. Tyttö väitti ettei se niin ole, mutta niin, syitä on aina helpoin hakea itsestään. Ei muista. Ei sittenkään, vaikka välillä on sellainen olo, että haluaisi jonkun jota syyttää. Sen verran sohvapsykologin vikaa minussa on, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, minun on pakko todeta että hyvä. Hyvä, että tämä tapahtui nyt, juuri nyt eikä joskus myöhemmin. Edessä tämä olisi luultavasti jossain vaiheessa kuitenkin ollut, tytössä on niin paljon samaa kuin siskossani ja äidissäni, niissä kahdessa läheisessä ihmisessäni joista kummankin vallitsevin ja eniten ongelmiakin aiheuttavin luonteenpiirre on ja oli herkkyys.

Kaiken tämän huolen keskellä aika moni muu asia on kutistunut kovin olemattomaksi. Jopa ystävien ero, vaikka se surettaakin ja harmittaa monella tavalla, on jäänyt taka-alalle. Koetan olla huolehtimatta liikaa, koetan olla normaali oma vittumainen itseni kaikkia kohtaan, edes murkkua en suostu pumpuliin käärimään tämän kaiken keskellä. Ei se häntä auttaisikaan, jos äiti muuttuisi joksikin muuksi kuin oikeasti on. Isänsä pelästyi vielä pahemmin ilmeisesti kuin minä. Tyttö on itse jo useampaan kertaan sanonut siitä, ettei ymmärrä miksi isä soittelee vähän väliä nyt. Minä ymmärrän, ymmärrän senkin että tyttö ei ymmärrä. Vastasin tytön ihmettelyyn isän pelästyneen. Tahtovan kuulla ja nähdä useammin. Huomata enemmän. Olla läsnä.

Elämä on.