Tirauttaa pari kyyneltä? Voi miltä tuntuukaan kun kaikki on jotenkin niin toisin. Niin toisin verrattuna kevääseen. Ei tarvita mitään isoa asiaa muutenkaan, että se itkeä tirauttaminen onnistuu, kiitos hormonit, ja tämä on kuitenkin iso asia.

Jääkaapin ovesta osui silmiin lappu. Lappu johon mies on kirjoittanut mitä pitää muistaa. Ilmanko se eilen minulle huuteli vessan oven läpi "niin mitä muuta oli ennen vauvan kotiin tuloa hoidettavana". Lapussa lukee apteekkia, vauvan vaippoja, rintapumppua... Eilen se lähti samantien kun sairaalasta illalla kotiuduin hakemaan patjaa vauvan sänkyyn ja soitti vielä kaupasta "tarviiko se tyynyä". Lista jääkaapin ovessa nosti kyyneleet silmiin. Se on hyvä muistutus siitä, kuinka erilailla meillä on eletty viimeinen kuukausi.

On niin paljon helpompaa lähteä päiviksi sairaalaan, kun tietää että toinen hoitaa kodin ja lapset, ja kun siitä ei joudu kuuntelemaan minkäänlaista kritiikkiä. Ja uskokaa huviksenne, minä tiedän miltä sekin tuntuu, kun tunnet itsesi rikolliseksi joka hylkää lapsensa lähteäkseen yhtä katsomaan. Kolmonen jäi myös aikanaan keskolaan kun kotiuduin, vaikka tuo nyt ei keskonen keskonen ollutkaan, ja minä itkin kotona salaa. Itkin ja kävin katsomassa, yhden syötön verran päivittäin, ennen kuin pienen sai kotiin.

Nyt olen ollut vauvan kanssa kolme syöttöä joka päivä, maannut vanhempien huoneen sohvalla tuijottamassa telkkaria pieni rintojen välissä, hoitanut, suukotellut, tuoksutellut vauvan tuoksua kaulalta. Kolmosesta minä piipahtelin. Ja kuuntelin kotoa lähtiessä jupinaa ja palatessa siivosin paikat, tein ruoat, pesin pyykit, hoidin isommat kaksi. Ja kuuntelin jupinaa siitä kuinka mahdottoman vaikeaa tällainen on, onhan sillä vauvalla sielläkin hoitajat, mitä se siellä äidillä tekee kun äidillä on tärkeämpääkin tekemistä kotona.

Mies on sanonut monta kertaa, että ole niin paljon kun pystyt vauvan kanssa. Kyllä hän hoitaa hommat kotona. Kuinka monesti olenkaan keskeyttänyt soitoillani tämän imuroimasta, siivoamasta, laittamasta pyykkejä, ruokkimasta lapsia. Aamulla kun lähden, minun ei ennen sitä ole mikään pakko koettaa yrittää tehdä yhtään mitään, ja kotiin kun tulen, ainoa työ on saatella pikkupoika nukkumaan. Eroja, isoja sellaisia. Ja eroa kevääseen, kun tuntui että kaikki on menetetty, eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Pakkohan se on ihan vain onnesta tirauttaa se kyynel. On se.