Se oli eilen. Perhekeskuksella. Vakavia asioita, vakavia kasvoja, jostain kummasta tosin löytyi sitä iloakin siihen kaikkeen, hymyjen ja naurujen muodossa. Murkku on murkku. Se ehkä on se isoin huomio mikä äidille tuli. Murkku on omalla tavallaan samanlainen murkku kuin minä aikanani. Mietiskelevä. Pohtiva. Välillä synkistelevä. Kuten kuka tahansa, luulen mä.

Ongelmia kyllä, äidin kysymys siitä, pitäisikö äidin olla huolissaan ja jos niin missä määrin, sai vastauksen. Murkku on miettinyt silloin, kun on ollut oikein paha olo, että kunpa kuolisi pois niin pääsisi tästä kaikesta. Hullua. Samoin minä olen ajatellut silloin nuorena aina välillä. Aivan varmasti pitäisi olla huolissaan, en väitä, mutta. Nyt tiedän vielä vähemmän kuin aiemmin, mitä teen ja miten. Lopullinen huomio kun oli se, että minun pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota tytölle. Ja siinä se ongelma sitten onkin.

Mistä minä annan sitä tälle lisää? Kun oikeastaan kaikki se aika, kun yhtä aikaa hereillä olemme, menee joko siihen, että murkku on poikaystävänsä kanssa tai siihen, kun tämä joko juttelee minun kanssani, tekee läksyjään tai kulkee muiden kavereidensa kanssa. Mistä minä teen lisää aikaa murkulle? Pitääkö minun muuttaa myös elämänrytmini siihen, että menen nukkumaan aamuyöstä?

Ei, minä en tee sen kummemmin mitään lasten kanssa. En kenenkään, jos sitten tekemiseksi ei lueta lukemista, juttelemista, läksyissä auttamista. Ei, minulla ei ole enempää päivässä tunteja kuin muillakaan, eikä sen puoleen kotiapulaistakaan joka pitäisi huolen siitä, ettei minun tarvitsisi hoitaa käytännön kotitöitä. Ei, minulla ei ole tapana käydä lasten kanssa kauppaa kummosemmissa paikoissa. Minulla ei riitä siihen aika sen enempää kuin rahatkaan tätä nykyä.

Minä kuuntelen. Juttelen. Kyselen. Pyrin olemaan läsnä. Paikalla ja saatavissa. Pyydän toisinaan lapsia, ketä milloinkin, tekemään minun kanssani niitä käytännön kotitöitä. Ja silti. Minun pitäisi antaa enemmän aikaa murkulle. Mistä minä sen ajan teen? Minulla on jotenkin niin huono olo. Niin kurja olo. Niin epätietoinen ja hämmentynyt olo. Kun minä en todellakaan tiedä?

Ei minusta ole valvomaan öitä ja heräämään ennen seitsemää jotta saan lapset kouluun. Ei minun energiani riitä siihen, ei millään, kun tuntuu tälläkin hetkellä että kaipaisi yhtä yötä ilman vauvan kanssa heräämistä. Jätänkö minä jonkun muun lapsista huomioimatta, että saan murkulle enemmän aikaa? Miten se taas vaikuttaa lapseen, jolta sen huomion otan pois? Itselleni en sitä aikaa ole edes ottanut, muutenhan sen voisikin siirtää murkkuun käytettäväksi.

Kunpa joku osaisi neuvoa, kertoa, miten äiti, jonka lapsella ei ole aikaa olla tämän kanssa inhimilliseen aikaan, antaa aikaa sille lapselle enemmän? Miten?

Toisaalta minua suututtaa. Suututtaa koko asia. Muiden lasten puolesta. Ei niinkään murkun asenne, vaan se miten perhekeskuksessa asia esitettiin. Kuinka murkku tarvitsee nyt vahvaa äitiä joka järjestää enemmän aikaa murkun kanssa. Olen koettanut olla niin tasapuolinen kuin vain mahdollista lasten kanssa tässä aikakysymyksessä aina. Luonnollisestikin pieni vauva tarvitsee enemmän sitä huomiota ihan käytännön hoitojen puolesta, mutta muutenhan tuo nukkuu isoimman osan ajasta. Olen koettanut jakaa kaiken sen ajan, mikä vauvalta ja peruselämältä jää, niin että jokainen lapsista saa huomiota yhtä paljon.

Minua suututtaa jo ajatuskin siitä, että nyt minun pitäisi jättää joku lapsista tai jokainen lapsista vähemmälle huomiolle. Ja minua kauhistuttaa se tosiasia, että kaiken tämän keskellä olen huomannut jättäneeni jonkun tässä perheessä kaiken huomion ulkopuolelle. Miehen. Ei minulla riitä sille edes muruja, kun kaikki aika menee luonnollisestikin normaalielämään ja se mikä jää, murkun asioihin ja siihen huolehtimiseen, pelkäämiseen, suremiseen, mikä tässä väkisinkin kuluttaa paljon energiaa.

Jään miettimään, jälleen kerran.