Niin se vaan kuulkaa on. Joka aivaten ainoa kerta, kun suhteessa tulee tällainen vittu-joo tilanne, eli jommalla kummalla, okei, yleensä meillä se olen minä, kiehahtaa yli, niin se on alku hiljaiselle ja vitutuksen täyttämälle kaudelle. Se on kyllä kumma juttu. Varsinaisestihan en ole enää edes vihainen. Kun turhaahan se on, ei se enää viikonlopusta tee mukavaa jälkikäteen. Enkä oikeastaan loukkaantunutkaan. Olen vain jotenkin pettynyt ja harmissani. Ketuttaahan se, kun on ollut joku suunnitelma ja sitten se menee reisille.

Tässä on jälleen kerran tämä minun perusongelmani, liika kiltteys, joka iskee samaan aikaan pintaan. Kun ihan oikeasti ymmärrän miksi se mies siellä viipyi. Kun kerran oli hauskaa seuraa, pitkästä aikaa, ja kun pitkästä aikaa on hauskaa seuraa, niin itse kukin voi myöntää, ettei silloin haluaisi lähteä kotiin tuosta vaan saati huomaa edes ajankulkua. Ja kyllä minä sittenkin olen valmis sitä hauskaa miehellekin suomaan, ajankohta vaan tökkäs ja pahasti. Mutta mistä senkään saattoi alunperin tietää, että silloin sitten olisi kivaa? Kun ei perkele kummallakaan ole sitä kristallipalloa.

Joka tapauksessa siis, tunnelma on ollut sen jälkeen jotenkin odottava. Kyräilevä. Ahdistavakin monella tavalla. Ja koska minä olen minä, eli ihminen joka tietää mikä olisi itselle parasta, mutta joka aina kun ahdistaa kunnolla, viittaa kintaalla tiedolleen, niin ahdistusta on purettu. Herralle kiitos, että yleensäkään minulla ei ole tapana purkaa sitä viinapulloon saati benjihyppyihin, mutta tässä tilassa konttaamalla kuurattu lattia kyllä vastaa jonkinasteista vuorikiipeilysuoristusta.

Eli pesin poikien huoneen lattian eilen konttaamalla rätin, kuuraussienen ja maalinpoistoterän kanssa. Sen jälkeen siis kun olin ensin pessyt yläkerran ikkunat. Tulos lattian osalta oli kerrassaan upea, kyllä huomaa että koiran kuoleman jälkeen sitä ei ole pesty kuin moppaamalla, nyt lähti loputkin koirankarvat jalkalistojen koloista puhumattakaan kuivuneista ja lattiaan kiinni kovettuneista purukumeista, vahavärijäljistä ja jostain merkillisistä (salmiakkikarkkeja kenties) kovettuneista paakuista. Silmä piti, kroppa ei, ilta menikin sitten kipeiden supistusten ja merkillisen selkäpaineen kanssa. Onneksi lepo tasoitti tilanteen. Sänkyyn mennessä olin jo itse hieman huolissani.

Ja siltikin, vaikka illalla oli niin järkyttävä olo jo itsellä, tällekin päivälle olisi tekemistä. En voi sille mitään, mutta tosiasia on se, että jos ei niitä hommia tässä pikkuhiljaa hoitele pois, niin epäilen että tekemättä jää. Mies ei ole edelleenkään laittanut tikkua ristiin parin viikon päästä olevien juhlien etukäteisjuttujen eteen. Ja minä myönnän enemmän kuin mielelläni, että kuulun ihmisiin joista homma tehdään nyt eikä sitten kiireellä viime hetkellä. Viime hetkelle jää varmasti tarpeeksi tekemistä jo pelkästään talon perussiivouksen ja tarjoilujen kanssa.

Tänä aamuna kun nousin, mies istui vielä koneella uutisia selaamassa. Heräsin siis hieman turhan aikaisin, taas. Onneksi tuo joutui lähtemään hyvinkin pian töihin, jotenkin tämä kyräily ja kyttäily ahdistaa enemmän ja enemmän. Mies on sensorit pystyssä, odottaa millä mielellä olen, ja minä olen sensorit pystyssä, odotan onko sillä mitään sanottavaa. Hiljaisuus vallitsee aika hyvin nyt väleissä. En minä jaksa nyt sille sanoa mitään, miksi? Minä sanoin sille jo lauantaina, enkä ole koskaan pitänyt nalkuttamisesta tai moneen kertaan toistamisesta. Eiköhän se ymmärtänyt pointin jutussa, ei se sentään kännissä kännissä ollut kun kotiin tuli. Pienissä sievissä lähinnä.

Vaikeaa on, taitaa tulla koko viikko olemaan varsinainen piinaviikko.