Niin se sanoi illalla. Että minä liioittelen näitä asioita. Liioittelen ja paisuttelen asioita. Niin. Miksi se ei tarjoa perusteita minulle, miksi se ei sano, miten niin minä liioittelen. Täytyisi istua alas, ehtiä puhumaan kunnolla, mutta ei tänään. Eikä eilen. Minä tarvitsen aikaa niellä asian. Ohhoh! Nyt se olenkin minä joka sitä aikaa tarvitsee. Mutta minä tarvitsen. Ja tarvitsen sen olotilan, jossa jaksan puhua asioista kunnolla. Niinkuin silloin kaksi viikkoa sitten. Kun loppujen lopuksi sain miehenkin puhumaan. Silloin puhuttiin. Sitten loppuillasta. Kunnolla.

Jahka se tulee, se hetki jolloin taas puhumme kunnolla, minun pitää muistaa kysyä, tunsiko se samoin minun mahaani kohtaan silloin kun odotin noita kahta vanhempaa yhteistä lastamme. Silloin meillä oli seksiä odotusaikanakin. Nyt sitäkään ei ole ollut kuin kahdesti keskenmenon jälkeen. Ja nekin minä luen sääliseksiksi miehen puolelta. Hän ei olisi niinkään halunnut, minä halusin. Ja olisin halunnut nytkin, viikonloppuna. Vielä senkin jälkeen kun se sanoi, ettei pidä minun ulkomuodostani. Se ei halunnut. Se huokaisi syvään sängyssä, pelkäsi varmaan että käyn kimppuun. En minä sitten. Annoin olla kun toista selvästi vaivasi minun kosketukseni.

Ja sanoin kuuluisat sanat, sanat jotka on pyörinyt jo jonkin aikaa päässäni. Tämä on lopun alkua. Mies ei edes kääntynyt minuun päin, totesi vain minun ajattelevan liian negatiivisesti. Vaikea se on ajatella positiivisesti, kun näkee elämänsä luhistuvan, sen ihmisen jonka kanssa on aikonut istua kaksin, sitten joskus, yhdessä, harmaina, lipuvan päivä päivältä kauemmas.

Ehkä sen on vaan vaikea olla tällä hetkellä, vaikea olla jopa itsensä kanssa. Hullua, mutta minä tiedän, että ne sanat mitä se minulle on sanonut, se on sanonut ne niin, että se ei ole tarkoittanut aivan sitä mitä on sanonut. Mutta se ei osaa sanoa kunnolla miten ajattelee. Tämä onkin minun jatkuva ongelmani miesten ihmeellisessä maailmassa. Miehet, aika harvat niistä, osaavat asettaa sanojaan niinkuin tarkoittavat sanoa. Miehet töksäyttävät asiat ulos, töksäyttävät ne sanoilla joita eivät täysin tarkoita. Ei hyvä. Mutta vaikka minä tiedän sen, silti, minä otan tällä hetkellä sanomiset pahimman mukaan.

Tätä minä mietin illalla sängyssä. Että miksi otan ne niin, niin pahasti. Vaikka tiedän että se ei tarkoittanut sitä ihan niin pahasti. Otanko siksi, että olen raskaana, raskaanaollessa kaiken ottaa niin paljon herkemmin itseensä. Vai siksi, että mies ei ole oma itsensä. Vai sittenkin siksi, että itselläni on niin kurja olo kaiken aikaa, että suorastaan haen syytä olla siinä surkeassa olossa. Me tarvitsisimme sen illan, sen illan jolloin ehdimme ja pystymme puhumaan asiat suoriksi. Vaikka se sitten kipeää tekisikin, sillä tiedänhän minä silti, että kaikki ei ole kunnossa. Kaikki ei ole niinkuin aiemmin. Se on vaan pirun vaikea järjestää tällä porukalla. Lapset ei anna rauhaa puhua, ja meillä ei niitä hoitotätejä pahemmin noille ole. Siinäkin yksi epäkohta, joka on hiertänyt suhdetta iät ja ajat.

Mummu joka ei ole mummu. Mikä inhoittavinta, se mummu on noiden kahden pienemmän, kuten tämän vuokralaisenkin, ainoa mummu. Mutta se ei ehdi olemaan mummu. Ei näille meidän lapsille. Sen tytärten elämä ja niiden lapset vievät kaiken sen ajan mikä siltä jää mieheltään ja työltään, kaiken sen ajan jonka se on valmis viettämään lastenlastensa kanssa. Ei meidän lapset siihen mahdu, siihen aikatauluun. Harvoin edes niin, että piipahtaisi vain katsomaan niitä. Harva se ilta viikolla se piipahtaa tyttärillään tai nämä hänellä, mutta meille se ei ehdi. Vaikka ohi kulkeekin. Kiireinen on.