Ensimmäistä kertaa koko tämän liki kymmenen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen, eilen, hiprakassa, kotiin palattuaan kun makasin sängyssä sen kainalossa katsomassa televisiota. Se sanoi sen, mitä olen aina ajatellut että mahtaako se minusta ajatella niin.

Miehelläni on hassu tapa sanoa jonkun olevan helmi, mutta vain hyvin harvoista asioista tai ihmisistä se sanoo niiden olevan, helmiä siis. Kun mies sanoo jonkun olevan helmi, se tarkoittaa paljon enemmän kuin jos se sanoisi rakastavansa tai pitääkseen jotain kovana juttuna. Miehelle helmi on jotain paljon kallisarvoisempaa ja tärkeämpää kuin mikään muu maailmassa. Lapset ovat helmiä. Eriasioiden suhteen tosin, mutta helmiä. Pikkupoika on ollut syntymästään asti miehen silmissä helmi, lähinnä siksi, että tuon syntymä oli jotain valtavaa ja käsittämätöntä. Helmi kun se syntyi eikä kuollutkaan. Helmi koska se on niin ittepäinen ja kekseliäs ja touhukas, sitkeä sissi.

Tyttö taas, se on helmi ollut siksi että jos kohta poika onkin ittepäinen, tyttö on sitä viisinkertaisesti. Kauniskin se on, ja itsetietoinen. Helmi, joka tavalla. Jalkapallo on urheilulajeista helmi. Ruokalajeista taas kanapihvi taitaa olla se helmi. Ja eilen se sanoi minulle, ihan yhtäkkiä, kesken kylmän ringin, että sä olet mun helmi. Sen helmi. Liki kymmenen vuotta ennenkuin se sanoi sen ääneen. Jotenkin olen tiennyt koko ajan kuinka tärkeä olen, mutta helmi.

Silloin kun pikkupoika syntyi, mies oli ehtinyt ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa että lääkäri joutuu tältä kysymään mitä tehdään. Kumpi säästetään jos on pakko antaa toisen mennä. Mies sanoi minulle siitä jälkikäteen. Minut se olisi pyytänyt säästämään, minä olin sille lähes kiukkuinen siitä vaikka tajusinkin miksi se niin ajatteli. Hän ei halunnut viedä jo olemassa olevilta lapsilta äitiä.

Pahimman kriisin aikaan, ihan siis muutama viikko sitten, se oli sanonut siskolleen että ei häntä kiinnosta mitä mieltä kukakin on hänestä tai hänen tekemisistään tai siitä miten hänen pitäisi olla ja elää. Ei häntä kiinnosta kuin minun mielipiteeni. Se on ainoa joka jotain merkitsee. Muut on vain sanoja, niin se oli sanonut.

Tiedänhän minä, silloinkin kun ajat on huonot, rakkauskin tuntuu kadonneen johonkin ja elämää elän omassa mielessäni yksin, kyllä minä sen silloinkin tiedän. Silloin sitä ei vaan jaksa eikä halua myöntää. Ei tahdo uskoa siihen. Epäilee kaikkea ja kaikkia.

Mutta merkillistä, kuinka paljon paremmin sen tuntee ja siihen uskoo, kun sen kuulee sanoina. Kerran kymmeneen vuoteen. Useammin sanottuna se menettäisikin merkityksensä.