Ei kaukana ollut ettei äiree, joka ei koskaan itke, vuodattanut eilen illalla ilon kyyneleitä. Kummallisia nämä hormonit kun saavat vedet silmiin miten sattuu. Murkun juhlat meni nappiin. Onnistui loistavasti ja vieraatkin olivat armollisia odottajalle, eli kaksi ja puoli tuntia ja viimeiset kurvasivat pihasta. Vaan se ilon aihe. Ex-appivanhemmat. Tai lähinnä ex-appiukko.

Sen jälkeen kun erosin exästä, ex-appi ei ole edes morjestanut. Olen ollut ilmaa, näkymätön osa. Jotain jonka on halunnut pyyhkiä pois silmistään ja mielestään. Aika auttaa, niinhän sitä sanotaan, mutta että niin paljon. Appi savusti kalat juhliin, niinhän sitä oli toivottu. Tuli tuomaan niitä ennen kirkkoon menoa, jutteli mukavia. Varsinaisen pommin tuon kuitenkin pudotti vasta siinä vaiheessa kun olivat juhlista kotia kohti lähdössä. Ensin kuistilla miehekkäästi "leikkinyrkkäsi" ukkoa mahaan ja sanoi, että nyt on lähdettävä, toivotteli hyviä loppukesiä ja kehui juhlia. Alkoi sitten katseellaan etsimään jotain, naurahti että no siinähän se emäntä on, minä luulin tietysti että vaimonsa oli kadottanut, mutta mitä vielä, tuli ja halasi minua, toivotteli hyviä vointeja ja naureskeli.

Jäi itselle niin hyvä mieli, että vielä illallakin nousi vuoroin hymy huulille, vuoroin itku kurkkuun kun tajusin kuinka koville sille on varmasti ottanut nämä liki kymmenen vuotta jotka on minua "inhonnut", "vihannut" tai mitä nyt sitten tehnytkään. Eli voisi sanoa, täysi napakymppi. Jatkan hykertelyä.