Edes näin vuosien päästä? Toisen onnettomuudellehan ei saa nauraa, eihän? Mutta entä kun kyseessä on oma elämä, oma lähipiiri, omat tärkeimmät ihmiset. Saako silloin? Äidin kuolemasta on kohta kymmenen vuotta, hautajaisistakin siis vastaava aika, ja vaikka ensi järkytyksestä toivuttuani olen aina pitänyt hautajaisia jollain tavalla korneina, ehkä jopa huvittavinakin tapahtumiensa puolesta, niin sittenkin, vasta tänään, erään ihmisen kauhistellessa kuinka hautajaisissa joissa olivat olleet, oli vainajan lähiystävä tullut juovuksissa siunaustilaisuuteen, tajusin kuinka koomiset äidin hautajaiset olivatkaan.

Kuinka meillä ei edes hautaan osata päätyä ilman jonkinlaista ohjelmanumeroa. Minun ja  exän häissähän tämä merkillinen ohjelmanumerotarve oli jo nähtävissä, sähköt olivat vähän väliä poikki, vieraat siis käyttivät pääosan ajasta booliastialla kun orkka joutui jatkuvasti taukoilemaan, humalatilat olivat tukevia ja häät itsessään päättyivät siihen, kun isäpuoleni tappeli exän veljen ja isän kanssa hääpaikan pihassa. Katastrofaaliset häät, yhdistettynä jumalattomaan jännitykseen loppuillasta tiivistyi siihen, että häätalon hiljentymistä odotellessa minä istuin häätalon keittiössä itkien, exä kaatoi kummallekin tiiviiseen tahtiin viiniä laseihin ja siinä vaiheessa kun lähdimme kotiin, ei kummankaan askel ollut vakain mahdollinen. Ex-anoppi vei meidät kotiin ja riisui morsiamen sulhasen kuorsatessa smokki päällä olohuoneessa.

Ja niin, ne hautajaiset. Voi helvetti, kaikkea sitä ihminen kokee. Äitini rankkojen viimeisten vuosien kaveriporukka ilmestyi saattamaan heidän keskuudessaan niin rakastettua ihmistä hautaan, kuka enemmän, kuka vähemmän jurrissa, osa veisasi virsiä epävireisellä nuotilla ja varsinaisesti en kovin kunniallisen näköiseksi luetteloisi joukkoa joka haudan lähistöllä seisoskeli. Komeana loppukaneettina siinä vaiheessa kun pappi oli veisuunsa avonaisella haudalla lopettanut, saattojoukko hiljentynyt ja arkkua lähdettiin laskemaan maan poveen, siskoni, joka tuolloin oli toipumassa rankasta murrosiän psykoosista, pisti tyynen rauhallisesti tupakaksi siinä arkun ääressä. Tuosta vain.

Voin vieläkin kuulla korvissani kuinka tätilauma kohahti. Ja muistan kaiken kirkkaasti kuin eilisen, kuinka koetin napata savuketta siskolta ja kuinka tämä kääntyi kannoillaan ja poistui kauemmaksi polttamaan. Luonnollisestikin sisko otti ja katosi minulta, aikamme etsimme hädissämme tätä jopa hautaan kurkkien ennen kuin selvisi että tämä olikin hypännyt mitään kenellekään mainitsematta tuttavan kyytiin ja huristellut jo talolle jossa muistotilaisuus oli. Kaikesta siitä huolimatta, minä en voi tuntea minkäänlaista paheksuntaa niitä hautajaisia kohtaan. Kyllähän se silloin aika nololta tuntui, mutta jo muutaman viikon päästä pystyin ensimmäisen kerran hymyilemään asialle. Ja niin, nyt räjähdin suorastaan nauramaan tapahtumaa.

Ja se joka sanoo, etten saa nauraa mokomalle kamalalle tapahtumasarjalle joka häpäisee pyhän tilaisuuden ja vainajan ja vaikka mitä, sille haistatan kukut, jos joku tapahtuma on ollut äitini näköinen, niin hänen hautajaisensa. Niissä jos jossain kuvastui se, millainen äitini oli ihmisenä. Ei pelkkä juoppo, välinpitämätön saati huono ihminen, äidillä oli liikaakin sitä sydäntä. Äiti olisi itsekin nauranut mokomille juhlille, ja olen varma, että siellä missä äiti sitten onkaan, hän taputti tyytyväisenä käsiään omien hautajaistensa aitiopaikalta. Siksi minä niille voin nauraa ihan huoletta. Ne olivat enemmän äidin näköinen tapahtuma kuin mikään koskaan olisi voinut olla. Ja nekin laitapuolen kulkijat jotka äitiä olivat muistamassa, ne olivat juuri niitä ihmisiä, joista äiti aina sanoi, että köyhä antaa vaikka viimeisen vaatteen päältään, rikas ei luovu edes turkistaan.