Vauvaa. Siis maha on täynnä. Jalkaa vilkkuu, maha elää omaa elämäänsä. Kantapäätä saa sivellä ennenkuin kaveri kiskaisee sen mielenosoituksellisesti pois sormien alta. Vai kutiaakohan se. Taitaa olla tämän odotuksen ensimmäisiä päiviä kun uskallan nauttia tästä kaverista. Kaverin liikkeistä. Olo ei ole kehuttava, mutta tämä tunne, se on. Me olemme päässeet näin pitkälle. Huomenna olemme kuluttaneet samaa kroppaa 34 viikkoa yhdessä. Turhahan sitä on jälkikäteen harmitella, kuinka monta viikkoa, kuukautta on kulunut niin, etten ole uskaltanut edes antaa itseni pitää sisäasukista.

Olen rakastanut, mutta koettanut olla rakastamatta ja nauttimatta natiaisesta, odottanut vain jäänkö tyhjin käsin ja sylin. Nyt kun tuo leikkii ufomiestä sisuksissa ja viikkoja on näin paljon, jotenkin uskaltaa antaa itselleen luvan rakastaa kaveria. Vähitellen alkaa iskeä myös tämä malttamattomuus, vaikka kuinka jarrua painankin samalla. Malttamattomuus tavata toinen, nähdä miltä tämä näyttää, nuuhkia vauvan tuoksua, kuunnella ääntä. Pitää lähellä, vaikka lähemmäksi kuin nyt sitä ei enää koskaan tämän jälkeen saa.

Onni on pieniä paloja, jotka pitää kerätä sydämeensä. Perjantaina olin täydellisen onnellinen. Miksikö? Istuin repsikan penkillä, mies ajoi ja kaksi pienintä istui takapenkillä. Varsinaisesti mitään ei tapahtunut, kukaan ei sanonut mitään ihmeellistä, me vain istuimme ja mies ajoi meitä kauppaa kohti. Hymyili sitä hymyä, jolla on aina saanut polveni notkahtelemaan kun jotain tälle sanoin, ja siinä me odotimme liikennevaloissa ja minä tajusin olevani täydellisen onnellinen. Minun puolestani maailma olisi saanut pysähtyä siihen hetkeen, valot jäädä vaihtumatta ja minä olisin vain makustellut sitä onnea.

Hullua. Ja nyt, taas se tunne tuli, kun ufomies ojensi kantapäänsä hetkeksi siveltäväksi, täydellinen onni, hetki jolloin maailma saisi pysähtyä. Tämä on niitä hetkiä, joita tulen kaipaamaan vielä monesti tulevaisuudessa, koska näitä hetkiä ei tämän vauvan syntymän jälkeen enää tule. Yksi ajanjakso elämässä loppuu vääjäämättä, ei enää vauvoja, ei odotuksia, ei öisiä syöttöjä eikä onnettoman kokoisia vaippoja. Ja niinhän sen kuuluukin mennä, minä olen saanut niitä paljon enemmän nautittavakseni kuin moni muu. Eihän niistä toki silloin nauti kun on itse väsynyt, vauva itkee etkä keksi millään miten sen hiljentäisit, miten lohduttaisit, mutta jälkeenpäin, ne ovat niitä kultaisia muistoja nekin.

Siinä vaiheessa, kun tämä vauva menee hoitoon, mikäli siis asiat menee niinkuin olen ajatellut eli kolmevuotiaana, olen viettänyt elämästäni puolet lasten kanssa kotona. Kaksikymmentä vuotta, lähes. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta käytin mihin? Kasvamiseen, kypsymiseen, elämän etsimiseen. Mihin käytän sen jälkeen seuraavat kaksikymmentä vuotta? Onko ne yhtä hyviä vuosia kuin nämä ovat olleet? Kaikki uusi pelottaa, tiedättehän. Siinä vaiheessa minä olen täysin uuden edessä, koulutuksen, töiden, jonkin jolla tienata leipää pöytään.

En minä edelleenkään laske työksi sitä että muiden lapsia hoidin kotona, en sellaiseksi työksi työksi kuin vaikka sen, kun teininä kukkakaupassa paiskin hommia, tai kaupan kassalla tai vanhainkodissa. Jotenkin, vaikka siihen uuteen on vielä aikaa kolme vuotta, minua pelottaa se jo valmiiksi. Jollain tavalla, sittenkin vaikka sysään sen asian edelleen mielestäni sivuun. Miksi minä lähtisin sitä vielä kunnolla miettimään, miksi minä en tee niinkuin paras on?

Tällä hetkellä, parasta on että nautin tästä hetkestä. Ja seuraavasta. Ja käytän loput viikot, jotka yhdessä tätä kroppaa kulutamme, tämän vauvan rakastamiseen ja näistä viimeisistä viikoista nauttimiseen. Sittenkin vaikka aina olo ei hyvä olekaan. Näitä hetkiä ei enää tule.