Kyllä sitä välillä ihmettelee omaa mieltään. Ja sitä miten se toimii. Onko raskaushormonit toiselta nimeltään katumushormoneita? Harmitushormoneita? Kun painaa niin painaa. Ja sen verran tehokkaasti että unenkin keskellä katumus pukkaa päälle, heti jos siihen saa pienenkin tilaisuuden.

Heräsin ennen viittä kun miehen kello pärähti soimaan. Aamuvuoro, ei kiva. Tällä kertaa en tosin herännyt niin kunnolla, että olisin noussut ylös, vain sen verran, että kadutti suunnattomasti. Enkä muista enää mikä, mutta joku. Kadutti niin, että joku aivosolu päässä sanoi jo tiukkaan sävyyn "nouse ja kiroa", mutta onneksi se toinen aivosolu potkaisi sitä takamuksille ja käski jatkamaan unia. Onneksi. Sen muistan, kun oikein koetan kaivaa katumuksen syytä, että se ei ollut vauva, ei mies eikä tällä kertaa lapsetkaan.

Ehkä se oli sitten sama kadutuksen aihe, jonka voimalla nousin ennen kuutta. Näin jälleen unta. Voi kökkö, että unimaailma voi olla rasittava. Ilman sitä unta, en luultavasti olisi herännyt vaan tehnyt uudet pohjat vähälle aikaa ja herännyt vasta kuuden jälkeen. Näin unta, jossa kakkonen istui koiruuden sohvalla ja koira seisoi siinä vieressä ja tuijotti minua. Ei sillä normaalilla katsellaan, vaan kuin kysyen miksi. Siihen minä heräsin. Koiran silmiin ja katseeseen. Ja katumukseen.

Että voi yksi koira sotkea ihmisen pään pitkäksi aikaa. Ikävä puristi taas rinnassa tiukkana käärönä kun sängystä nousin ja se tyhmempi aivosolu hoki "oliko pakko, miksi et yrittänyt, miksi et antanut vielä koettaa edes jotain". Fiksumpi aivosolu potki tyhmää minkä ehti, mutta ei se tyhmä siitä hiljentynyt, ei sittenkään vaikka fiksumpi huusi että kiduttaako olisi pitänyt. Lisätä kärsimystä. Juoksuttaa eläinlääkärissä päivittäin kiusattavana ja katetroitavana vaikka se tuskin olisi auttanut kuin aina siksi pariksi tunniksi koiran oloa.

Huomaatteko, elämässäni on koiran mentävä aukko. Ja tässä tapauksessa se on iso aukko. Niin ison aukon koira elämästäni kuitenkin piti itsellään vaikka en sen kanssa pahemmin touhunnut. Se vain oli yksi iso osa minun arkeani, kaikilla niillä pienillä jutuillaan. Tai pienillä, voiko vasikankokoisen koiran juttuja sanoa pieniksi. Johan sen läjätkin ulkona olivat pienen lapsen pään kokoisia. Oli miten oli, kadutti niin hitosti etten antanut koiruuden vielä yrittää toipumista. Kadutti, vaikka tiesin silläkin hetkellä, että se olisi ollut silkkaa  kiusantekoa, ja mikään ei olisi väistämätöntä muuttanut muuksi.

Johan me olimme koiran kanssa menneet jatkoajalla liki kolme vuotta. Onneksi nyt se tyhmä aivosolu on hiljentynyt, taisi fiksu potkia sen johonkin nurkkaan kyyhöttämään. Mutta aamu alkoi ja jatkuu ainakin toistaiseksi surullisissa merkeissä. Ei sitä ikävää millään pyyhi tuosta vain pois. Ei vaikka kuinka tahtoisi. Elimmehän me koiruuden kanssa kimppaelämää liki kymmenen vuotta, tavallaan koira oli viimeinen linkki äitiinikin, koska tuo oli ainoa joka äidin kuoleman hetkellä oli paikalla.

Hiton hormonit ja hiton koira.