Kovin kovin kurja. Surettaa. Hain koiruuden tuhkauurnan. Kovin se on pieneen mennyt, polttaessa. Tuntuu hullulta ajatella että kaikki se on yhdessä pienessä laatikossa. Kotiin huristaessa eskari kysyi onko koira nyt taivaassa. Onhan se. Sen turkki vai. Ei, kun sen tunteet ja ajatukset ja sydän. Kamalan vaikea asia lähteä pienelle ihmiselle kertomaan ja kuvaamaan.

Itkuahan siinä sai nieleskellä kotimatkan. Pieni rasia auton takapenkillä. Kaikki mitä sohvapsykologista on jäljellä. Edessä on vielä se yksi raskas matka, jolloin sohvapsykologi viedään lempipaikkaansa. Ja kuitenkin, se on vain tuhkaa. Ei sen kummempaa. Ja silti, onko se pakko viedä. Onko siitäkin pakko luopua. Tiedän ettei, mutta mitä järkeä sitä on kotonakaan hautoa. Laittaa hyllyyn, pölyttymään.

Kun kuitenkin se tärkein, sohvapsykologi, se ei sen kummemmin siinä rasiassa ole. Sehän on sydämessä. Siellä missä äitikin, ja isä, ja kaikki joista olen luopunut. Tiedättekö, se lause, joka minua usein lohduttaa kaikissa elämän vaikeissa tapahtumissa, "Jumala ei anna kenellekään raskaampaa taakkaa kuin jaksaa kantaa", se lohduttaa, mutta samalla herään miettimään kuinka montaa minä jo kannan sydämessäni.

Montako surua saa ihmisen sydämeen sopimaan? Ja miksi joillekin niitä kertyy enemmän, joillekin vähemmän? Lapsenuskossa olen monesti kysynyt, miksi Jumala antaa meille tapahtua pahojakin asioita, jos hän kerran rakastaa ja pitää huolta jokaisesta. Ainoa vastaus jonka olen keksinyt, on se, että jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän oppia, enemmän vastoinkäymisiä, enemmän suruja, ihan vain siksi, että nämä osaisivat ajatella asioita laajemmin kuin sellainen jonka elämän suurin katastrofi on kynnen katkeaminen.

En tiedä. Mieli on apea, ja kuten huomaatte, ajatukset kovin vakavia. Ehkä pitäisi vain olla ajattelematta välillä.