Sitäkö se on? Olen nyt nähnyt kahdesti kamalaa unta, juuri sellaista joka saa olon kurjaksi, ja pysymään kurjana vielä pitkään heräämisen jälkeen. Eilen kun vetelin päiväunet, näin unta, jossa vauva oli tätini sylissä ja mummo, joka on ollut kuolleena jo kymmenen vuotta, pyöri tädin ympärillä, tahtoi myös saada vauvan syliinsä. Itse olin jollain tapaa peloissani mummon sylittelyhalusta, mutta täti ojensi pienen mummolle ja kuinka ollakaan, mummo piti hetken vauvaa käsissään, oli sitten ojentamassa tätä takaisin minulle ja yksinkertaisesti, tältä petti kädet vauvan alta ja vauva tippui lattialle seinän viereen ennen kuin sain kiinni tästä.

Arvatkaa vain, kuinka kurja olo oli itsellä kun siihen havahduin, tai oikeammin, havahduin siihen kiukun tunteeseen, vihaan, inhoon ja raivoon jota unessa tunsin kun sydän pelosta pienenä nostin äkkiä vauvan lattialta peläten tämän kuolleen. Vauva ei onneksi kuollut, mutta se tunne, se pelko, se raivo, kaikki mitä tunsin, kaikki oli siinä vielä herätessä. Ja sitten tuli häpeä. Valtava häpeä siitä raivosta ja vihasta mummoa kohtaan. Siis hereillä ollessa, tajusin kuinka kauan mummolla ehti olla dementia, kuinka huonossa kunnossa mummo oli, ja häpesin sitä, kuinka saatoin tuntea sellaista raivoa ihmiselle joka ei halunnut pahaa.

Alitajunta taitaa käsitellä pois odotusajan pelkoja ja epävarmuutta, turhautumia ja kaikkea muuta paskaa jota kevät kantoi käsissään. Kun olin raivosta ja häpeästä selvinnyt, iski paniikki. Sellainen inhottava sisäinen paniikki siitä, että osaanko sittenkään, onnistunko, saanko pidettyä pienen suojassa kaikelta pahalta, saanko tämän kasvamaan, teenkö tarpeeksi, vahdinko riittävästi. Ääni sisällä sanoi samantien että rauhoitu nainen, kaikki on kunnossa, kyllä sinä osaat, pystyt ja kaikki menee hyvin, mutta jokin paniikki jatkoi huutamistaan. Läheltä piti etten soittanut sairaalaan ja pyytänyt näitä ottamaan vauvaa sinne ja hoitamaan, etten vain pilaa mitään, tuhoa, tee pahaa vauvalle sillä etten osaakaan hoitaa.

Huomaatteko, tiedän että osaan, varmasti paremmin kuin kukaan muu osaisi tämän vauvan kohdalla, mutta silti. Pelko, huoli, se valtava vastuu joka minulla on tästä pienestä, avuttomasta, täysin minusta riippuvaisesta ihmisentaimesta, se on jossain niin syvällä ja niin tiukassa, että se herättää minussa pelkoja. Pelkoja joiden tiedän olevan turhia, mutta joita silti on pakko tuntea.

Ehkä siihen vaikuttaa tämä keskeneräisyys. Minä ja vauva, me olemme ME, me emme ole minä ja vauva. Minulla on koko ajan vajavainen olo, kun vauva ei ole sylissä, lähellä, kosketuksen päässä. Helpottaako tämä kun pääsemme siihen päivään jolloin vauvan piti syntyä? Meneekö tämä tunne ohi? Vai tekeekö ikä äidistä hullun? Onko kolmevitonen äiti jotenkin tarkempi, pelokkaampi, enemmän huolissaan? Eikö äitiys enää tässä iässä olekaan läpihuutojuttu, jotain josta vain nautitaan, joka tuntuu ihanalta ja jossa luottaa itseensä? Vai onko tämä sittenkin tulosta siitä keskenmenosta, jatkuvista vuodoista, kokoaikaisesta pelosta ettei vauvaa tulekaan, että olen turhaan odottanut tätä?

En tiedä, mutta ajatuksina nämä ovat raskaita. Tunteina raskaita. Pelkona paha. Nyt menen, menen olemaan kokonainen eli otan pienen tuhisijan kopastaan rinnoilleni nukkumaan. Olen kokonainen.