Ja miten selvitä ehdoista. Nyt minä olen sen keksinyt. Olen siirtynyt taktiikkaan nimeltä hiljaisuus. Eikä se nyt tarkoita tätä blogia, vaan vitutusta aiheuttaviin ihmisiin ja tekijöihin. Ainoa paska puoli tässä tekniikassa on se, että vitutuksen aiheuttajat eivät ole siirtyneet. Hiljaisuuteen. Eivät edes kohteliaisuuteen, mutta tuo nyt ei tule yllätyksenä.

Mutta blogissa on ollut hiljaista, kuten moni on varmasti huomannut. Suurin syy siihen on ollut juuri tuo uusi taktiikkani. Yllättävän vähän kerääntyy päähän höyryä joka kaipaisi tänne pääsyä, kun jättää itse soittelut täysin ja siirtyy vastaamisenkin suhteen fifty-fifty linjaan. Blokkailen puheluita nykyään täysin oman mieleni mukaan. En vastaa jos ei huvita, en sittenkään, vaikka kohteliaisuusoppieni mukaan tuo on väärin ja epäkohteliasta. Mitä sitten, olkoon.

Muutaman kerran minut on tosin yllätetty ns housut kintussa. Painallettu ovesta sisään jonkin aikaa sen jälkeen kun en siihen kapulaan ole vastannut. Että ai sä olitkin kotona, mä ajattelinkin että nukutko kun et vastaa. Hei haloo, jos minä en vastaa niin tuskin minä haluan silloin kahviakaan kenellekään keitellä. Ja entä jos olisinkin nukkunut? Todennäköisyys sille, että minut herätettäisiin hyvillä mielin on aika saatanan pieni.

Pakko myöntää, että viime aikoina omat tenavat ovat aiheuttaneet niin reilusti päänvaivaa, että minä en kaipaa enää yhtään sontaa muilta niskaani. Siinäkin on osasyy sille, miksi en vastaile puhelimeen välillä joillekin ihmisille. Ja lähes jokaisella kerralla kun olen vastannut, olen sitä katkerasti katunut lähes samantien. Kun se elämä nyt vain on niin helvetin vaikeaa. Työt on perseestä, työkaverit on perseestä ja siinä vaiheessa kun on otettu lopputili, taas kerran, on rahattomuus perseestä.

Toinen käyrännostaja taas kaipaisi selvästi aitoa myötätuntoa, tällä on aivan oikeasti vaikeaa oman itsensä kanssa. Silloinkin kaduttaa vastaaminen, koska jo ennestään olen huolia täynnä ja rehellisesti sanottuna, minun silmissäni minulle tärkeämmistä ihmisistä, etten kaipaa siihen enää yhtään lisää murehdittavaa. Ja niin, minun vittumainen luonteeni kun sanoo, että kyseinen henkilö on osittain ajanut itse itsensä siihen jamaan missä on. Pitäisikö minun tuntea myötätuntoa, kun kuitenkin tiedän, että tämä olisi voinut valita toisin. Olisi voinut, mikäli raha ei olisi niin tärkeää, mikäli uskaltaisi elää yksin, mikäli tällä olisi munaa pitää sanansa.

En tiedä, olenko minä vain keksinyt kultaisen jyvän millä selvitä tämän porukan kanssa vai siirränkö minä ainoastaan sitä räjähdystä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Sellaiseen hetkeen, kun en enää joudu jatkuvasti vaivaamaan päätäni omilla tenavillani. Olen puhunut. Tosin piti aloittaa tämä postaus sanoilla "Maire ei ole enää täällä", mutta olkoon nyt.