Tämä tapahtui. Jos asiat menevät solmuun parinkin kuukauden ajan, sen huomaa. Ainakin luulisi niin. Kun suhde jossa ihmiset ovat ME lakkaakin olemasta nimikkeellä ME kulkevia, sen huomaa. Minä huomasin. Että ei ollutkaan me. Olin minä ja maha. Mies. Minä ja lapset. Mies ja lapset. Niistä hiivatin vuodoista johtuen, meillä ei ollut ollut seksiäkään pariin kuukauteen. Ei kertaakaan. Mies varoi, minä varoin. Ja lisäksi olin pohjattoman väsynyt koko ajan. Nukuin, nukuin ja nukuin.

Siinä vaiheessa kun pohjaton väsymys alkoi helpottamaan, huomasin miehessä uuden piirteen. Yhtenäkään iltana se ei tullut kanssani samaan aikaan sänkyyn. SE jäi sohvalle katsomaan televisiota. SE kysyi sänkyyn tullessaan hiljaisella äänellä nukuinko. Jos en nukkunut SE kehoitti nukkumaan. SE ei koskenutkaan minuun, muuta kuin unensa keskellä jolloin halaili ja piti tiukasti kiinni. SE ei puhunut minun kanssani. Ja koska suuressa tyhmyydessäni olin alussa sanonut SILLE että lupaan hoitaa odotuksen yksin, olin itse takertunut niin sanoihini, etenkin sen keskenmenon jälkeen, etten enää sanonut SILLE mitä neuvolassa milloinkin sanottiin.

Raskaana oleva nainenhan on herkästi VAIN raskaana, koko ihminen on yhtä raskautta. Ja koska raskaus oli koko ajan perustunut siihen, että mikään ei sujunut niinkuin aiemmissa raskauksissa, minä vaivuin päivä päivältä enemmän omiin ajatuksiini. Minä en huomannut moneen viikkoon mitään ympärilläni, odotin vain että viikot kuluisi ja vauva alkaisi liikkumaan. Kun se sitten alkoi, minä en sanonut sitäkään. Ei ollut enää sanoja joita sanoa. Eikä SEkään kysynyt saati sanonut mitään.

Ja väsymys loppui. Vuodot loppui. Ja minä tajusin että kappas, siinähän se minun mieheni välttelee minua parhaansa mukaan. Painaa ylitöitä apinanraivolla, käy salilla, makaa illat sängyssä tuijottamassa telkkaria siihen asti kun minä menen sänkyyn, sitten SE siirtyy sohvalle odottamaan että minä nukun. Solmuja on helppo tehdä, mutta hiton vaikea avata. Oikeastaan tajusin asioiden oikean laidan pari viikkoa sitten kun mies oli lomalla. Ja mitäpä mies teki lomalla? Lähti mökille isompien lasten kanssa. Ja kun kotiutui sieltä, veti kännit. Mitä vain, ettei joutuisi olemaan minun kanssani kaksin.

Aiemmin suunniteltuun kaksin syömään menoon SE tuumasi ettei nyt onnistu. Elokuviin olin jo moneen kertaan pyytänyt sitä, ei SE niihinkään pyyntöihin sanonut juuta ei jaata. Sitten tuli SEn serkku meille lapsensa kanssa ja kappas, kysyi miestä elokuviin seuraavalla viikolla. Mitä SE mies siihen sanoi. Joo, tottakai, mennään vaan. Serkun kanssa. Minun kanssa ei mutta serkun kanssa se onnistuu kyllä. Vähän sama juttu kuin jos SE olisi lyönyt avokämmenellä poskelle. Siihen minä oikeastaan heräsin lopullisesti. Tajusin mihin mennään ja millaista vauhtia. Ja sen loman ja mökillä oloajan minä käytin miettien MEitä, joita ei enää ole.

Ei se mies yksin tähän syypää ole. Ihan yhtälailla minussa on vikaa, jollei jopa enemmän. Minä tämän lapsen halusin, mies ei niinkään ollut innostunut ajatuksesta. Suostui varmaan vain hiljentääkseen minun vauvapuheeni. Minä siihen hiljaisuuteen ensin vaivuin. Minä unohdin meidät. Sulkeuduin itseeni, käperryin vauvaan. Minä. Ei mies. Vaikka kuinka sen verran voinkin sanoa tuon tehneen väärin, että eipä tuokaan minun seuraani kaivannut. Tai ainakaan sitä millään tavalla näyttänyt. Mutta minähän sen aloitin. Minä, ei SE.