Suunnattoman paljon. Asia joka ei minulle edes kuulu. Silti se ärsyttää, koska jotenkin tuntuu, että toisinaan jotkut kaipaisivat ravistelua tajutakseen asioita. Ystävien erosta on nyt muutama kuukausi. Ystävä kertoi minulle, kuinka paljon häntä kismittää se, että Mikko on palannut takaisin poikamieselämään. Kuinka tämä touhuaa samalla tavalla kuin ennen heidän yhteiselämäänsä. Kuinka väärin se on. Kuinka tyhmää ja kuinka inhottavaa.

Ystävä on sanonut tämän myös Mikolle. Kuinka tyhmää ja epäreilua ja inhottavaa. Hän on kahden lapsen kanssa. Mikko elää viikot itsekseen, viikonloppujakin itsekseen ja käyttäytyy kuin sinkut. Mitä se ystävä kuvitteli? Että eron tultua Mikko istuu arki-illat joko tyhjässä kodissaan tai ystävällä lasten seurana? Että tämä viettää viikonloput kotona tai lasten kanssa. Mikko on viikot töissä. Kaipa tälläkin on oikeus viettää vapaata viikonloppuisin, aivan kuten ystävälläkin. Viikonloput on kuitenkin jaettu todella tasan.

Ensimmäisen kuukauden Mikko olikin hyvin paljon arki-iltoja ystävällä. Joka ei ollut hyvä sekään. Siitä sain kuulla lukemattomat kerrat, kuinka paikalla oleva Mikko ärsyttää olemassa olollaan. Kuinka ärsyttävää on, kun tämä käyttäytyy kuten ennen eroa siellä ollessaan, juttelee lasten kanssa sen minkä nämä itse haluavat illan aikana, lähtee sitten kotiinsa ilman lasten nukutteluja tai iltapalatarjoiluja. Niinhän se meni jo ennen eroa, ei Mikko käynyt lapsia nukuttamaan, ystävän mielestä kun tämä ei osannut. Nytkö Mikko sitten olisi käynyt, kun on saatu kaksi sakkia aikaan?

Mikko oli tokaissut ystävälle, kun tämä oli viimeksi miehelle tehnyt selväksi omaa kantaansa siitä, kuinka hän ei todellakaan pidä siitä että Mikko elää kuin sinkut, "ei kuulu sulle ja lakkaa huolehtiminen". Aivan oikein. Ei minusta toisen tapa elää sitä aikaa jota ei lasten kanssa vietä, kuulu tippaakaan eron toiselle osapuolelle, mikäli se sitten ei ole itsetuhoista. Edes tapaa, jolla eron toinen osapuoli viettää lasten kanssa aikaa, ei ole toisella oikeutta sanella. Ja tällä tarkoitan lähinnä sitä, että toinen sanoo valmiiksi toiselle, että menet sitten silloin ja silloin puistoon niiden kanssa ja teet niin ja näin niiden kanssa.

Nukkumaanmenoajat on hyvä pitää yhtenäisinä, samoin kuin ruokailuajat, ja tottahan jos toinen aiheuttaa lapsille selvää vaaraa tai haittaa, on oikeus puuttua, mutta muilta osin ei. Näin minä sen olen aina ajatellut. Itselleni ei tulisi mieleenkään sanoa exälle, mitä tämän kuuluu lastensa kanssa tehdä silloin kun nämä ovat hänen luonaan. Hän hoitaa lapset omalla tavallaan, eikä se tapa ole yhtään sen huonompi kuin minun tapani, onhan hän heidän isänsä.

Eikä minulle kuulu, mitä exä touhuaa silloin kun lapset eivät ole tämän luona. Jos hän haluaa bilettää ympäri maakuntaa, niin oma on asiansa, tosin exä taitaa paiskia töitä suurimman osan ajastaan. Ystäväkin viettää kaiken ajan jonka lapset ovat Mikolla, baarissa. Miksi Mikko ei olisi siihen oikeutettu silloin kun tällä on töistä vapaata?

Tätä kritiikkiä Mikon toimista olen kuunnellut loputtomiin. Hassua, että Mikon meillä käydessä, joka on suhteellisen usein, Mikko ei mainitse sanallakaan ystävän touhuista. Ei sittenkään vaikka ystävä on mokaillut sinkkuutensa aikana, sanoisinko, rankasti ollakseen yli kolmekymppinen äiti-ihminen, ja Mikko on näistä kaikista tietoinen. Ei hän meille kritisoi toisen elämää tai toisen touhuja. Ne harvat kerrat kun hän edes mainitsee ystävän nimen, on joko vain toteamuksia jonkin muun asian yhteydessä. Hetkeäkään en silti epäile, etteikö Mikko palaisi ystävän luokse jos ystävä näin haluaisi.

Kuten sanoin, asia ei minulle kuulu. Tuntuu vaan niin kovin pahalta kuunnella sitä jatkuvaa toisen sättimistä, arvostelua, jotenkin turhaa vaivannäköä. Vai onko sittenkin minun ajatustapani se joka on väärä. En tiedä. Viimeksi kun ystävän kanssa Mikosta puhuin, sanoin hänelle siitä, että valitettavasti määräysoikeus toisen tekemisiin loppuu kun erotaan. Ystävä ei tainnut ymmärtää mitä tällä tarkoitin, tuumi vaan että hänelle kyllä tuli niin huono olo viimeisestä kerrasta kun Mikko käski antaa olla etä häntä ei kohta enää kiinnosta yhtään mitä toinen tekee. Eihän sen pitäisi nytkään kiinnostaa muuta kuin lasten osalta.

Itselle on herännyt jopa ajatus siitä, että ystävä oli ajatellut Mikon kaipaavan tämän tukea eron jälkeen. Ehkä jopa tekevänsä kaikkensa, että ystävä vielä huolisi ja haluaisi tämän takaisin. Ettei Mikko ainakaan surultaan kykenisi vielä pitkään aikaan muuhun, kuin toivomaan, että ystävä soittaisi ja pyytäisi tätä sinne, että Mikko istuisi lasten seurana illat, eläisi ystävän mielen mukaan. Jotenkin on tullut tunne, että ystävä on hyvin pettynyt siihen, että häntä ei tarvitakaan nyt auttamaan toista. Pitämään pystyssä, tukemaan. Että toinen pystyykin elämään ilman. Väärässä kenties.