Sitähän tämä on, kun kämpässä on ollut ikkunat auki koko yön. Kohta puoliin pitää varmaan lyödä luukut kiinni, että saa viileyden jäämään sisälle ja ulkona aloittelevan helteen jäämään ulos. Olin jo illalla kahden vaiheilla, jäänkö nukkumaan poikien huoneeseen, siellä kun pyöri ropelli katossa ja kuinka ollakaan, nukahdin tietysti lattialle kesken iltaohjelman, mutta jotenkin se kova lattia ei sitten kuitenkaan houkutellut nukkumispaikkana.

Maanantai meni mukavissa merkeissä lasten kanssa kulkiessa mökin maisemissa, mutta eilinen oli tuskaa. Tai oikeammin tuska alkoi kun pääsin kotiin asti. Olen aina säästynyt odotusaikoina helteiltä, siis loppuodotuksen aikoihin. Eskarin syntymän jälkeen alkoivat helteet, samoin kävin kakkosen ja kolmosen kanssa, kolmosen odotusaikainen kesä oli todella kylmä ja sateinen. Samana päivänä kun kotiin pääsin sairaalasta alkoi hellekausi, kolme viikkoa kuumuutta. Oloa hankaloittava maha oli onneksi pois.

Tällä kertaa sitä onnea ei sitten olekaan. Tosin, minä rakastan helteitä. Rakastan siltikin, että nyt ne eivät minulle sovi. Isomummu sitä minulta kysyi, kun mökiltä tällä poikkesimme, kuinka olen jaksanut kun ilma niin kuuma. Mummu itse on pakotettu makailemaan helteet. Ollut jo useampana vuonna. Ei yli kahdeksankymppinen vanha ihminen, jolla kiusana vielä astma, verenpaineet ja vaikka mitkä, kestä näitä ilmoja. Sääliksi kävi. Kertoili sitten, kuinka itse kuudetta lastaan odottaessa hautautui heinäladon heinäkasoihin, ainoa paikka missä pystyi joten kuten olemaan loppuaikoina. Missä on heinäladot nyt? Ei täällä asfalttikylässä sellaisia ole.

Kovin minua oli kaivattu mökille. Mieskin halaili kuin olisi vuoden tapaamattomuus takana. Miksi se ei aina voi tehdä niin? Tosin myönnän, että minäkin taidan aika paljon tällä hetkellä nähdä liikaa vaivaa ja ottaa liiaksi itseeni kaiken, kyllä se selvästi yrittää helpottaa minun oloani ja elämääni. Sillähän se sinne mökille pienemmätkin vei, että minä pääsisin kotona helpommalla. Ja eilen kun kotiutuivat myös pyykkiä pesemään ja joksikin aikaa kotona töitä tekemään, kuskaili pienempiä loppupäivän, niin että sain vain olla ja maata.

Onneksi siinä vaiheessa kun tuon loma loppuu, jää viimeinenkin hoitolapsi pois. Jos itse saisin päättää, heittäisin tuon nyt jo ulos täältä. Aivan ihanaa, hallitsijan äiti soitti maanantaina ja ilmoitti päästävänsä minut jo kesälomille heidän sisarustensa hoidosta, harmillista että se hankalin hoidettava on vielä 15 päivää muonavahvuudessa. Kuinka jaksan ne kaikki homot-pimpat-kikkelit mitä serkkupoika viljelee, tai kuinka saan sen kuukunaan mahtumaan että raparperipuskaa ei revitä, alppiruusun päälle ei hypitä, kukkapenkit ei ole leikkipaikkoja ja ei, tavaroita ei heitellä autotielle.

Hassua. Pikku poikakin tietää tarkkaan mitä ei saa tehdä, eikä niitä tee kunhan serkkupoika ei ole lähistöllä, mutta annapa olla kun serkkupoikakin paikalla, jo unohtuu jokainen sääntö. Oikeassa oli, entinen opettajani, jonka lempilauseisiin kuului "tyhmyys tiivistyy joukossa" ja "tyhjät tynnyrit kolisevat eniten". Viisas mies.

Ja ne pimpat-kikkelit-homot, millä ne saat pois? Tiedättekö kukaan, kuinka turhauttavaa on sanoa samasta asiasta viiden minuutin välein? Suoraan sanottuna, en kehtaa edes lähteä serkkupojan kanssa kauppaan sen enempää kuin minnekään muuallekaan, kun viljelee jatkuvasti samoja sanoja. Ja siihen tuo ei tarvitse edes kimmokkeeksi leikkikaveria, siitä se on hauskaa vaikka kuulemassa ei olisi kuin ohikulkijat jotka näyttävät kauhistuneilta. Antakaa jo se helvetin loma tänne.