Sekä ulkona että korvien välissä. En olekaan hetkeen nukkunut yli kuuteen. Nyt sekin tuli kokeiltua. Olisin saattanut nukkua jopa seitsemään, mikäli aivot eivät olisi käynnistyneet heti kun katsoin kelloa. Mikähän mekanismi senkin säätää? Siis tiedättekö, lykkää ajatuksen pintaan ennenkuin edes olet ajatellut ajatella. No, koetan nyt selittää mitä tarkoitan.

Eli heräsin, avasin silmät, katsoin (siis tihrustin) videoiden kelloa hyllyssä. Mielessä oli ajatus, että jos kuitenkin nukkuisin takaisin vielä kun ei se ole juurikaan yli kuusi. Oli oli, oli ajatus joo, jonka kilkkasi sivuun toinen ajatus, joka ikäänkuin vain tuli, ilman että sitä ajattelin. Koira. Se koira sieltä taas livahti silmiin, sen ääni korviin, pystyin lähes tuntemaan sen karvan ja olemuksen siinä. Unen ja valveen rajamaa kenties kyseessä?

En tiedä, mutta nukkumaan en enää pystynyt, en edes yrittämään. Ikävä puristi rinnassa ja oli pakko nousta. Kirotakin hieman, sitä että ajatus päähän putkahti ilman pyytämistä. Ehkä alitajunta lähetti sen, jatkona eilisille koirakeskusteluille miehen ja lasten kanssa. Kaikilla meillä taitaa olla ikävä, jollain tasolla. Jopa miehellä, joka ei koirista perusta. Lapset kysyivät koiran tuhkalootasta, koska viemme sen mökille haudattavaksi.

Koira on nyt viettänyt kuukauden aikaansa tuhkalootassa keittiössä, eli lempipaikassaan. Ajatus oli että se viedään mökille haudattavaksi. Siellähän se viihtyi. Vaan enpä tiedä. Minulle on kehittynyt vähitellen olo, etten halua viedä sitä mihinkään. Haluan hankkia sille uurnan, sellaisen kauniin, jossa olisi sen kuva kyljessä ja pitää sen lähelläni, olohuoneessa hyllyssä. Enkä edes tiedä miksi. Jään miettimään.