Silloin kun ei oikein osaa sanoa sitä itselleenkään. Sitä mitä tuntee. Miten ajattelee. Samanlaista iloa ja lämpöä en hetkeen ole tuntenut sydämessäni. En samanlaista keveyttä olossani. Mutta miksi sen pitää hiipua niin pienistä pois, jäädä vain pieneksi jäljeksi. Ilman sitä jälkeä en olisi uskonut sitä tunnetta olleenkaan. Mutta se oli, se oli vielä muutama tunti voimakkaana. Niin voimakkaana että en osannut aloillani olla. Kerron siis.

Arvattavissa oli, että ajat on myöhässä. Kello kahdentoista aika muuttui hyvin pian kello yhden ajaksi jolloin kätilö otti minut ensin haastateltavaksi. Todellakin, se tuntui enemmän haastattelulta kuin jutustelulta, vaikkakin nyt on myönnettävä että en hetkeen muista niin ihanaan kätilöön törmänneeni. Siinä juteltiin odotuksesta, peloista, pikku pojan syntymästä ja tästä, kuinka minä en haluaisi olla enää päivääkään raskaana. Miksi, kätilö kysyi, ja kun kerroin kuinka vaikeaa minulle oli kun en voi touhuta kuten aiemmissa raskauksissa ja kuinka vaikea minun on olla, kun en uskalla enkä pysty nauttimaan odotuksesta, odotuksesta joka on koko ajan ollut vaakalaudalla, kätilö ymmärsi loistavasti.

Pelkopolikäynnistäkin puhuimme alustavasti, siitä mitä se pitää sisällään ja kerroin hänelle kuinka mielessäni on vähitellen herännyt ajatus siitä, että ehkä tämän odotuksen pitääkin olla näin kipeää tekevä, näin vaikea, näin iloton ja näin synnytystä odottava juuri siksi, että synnytyspelko alkaa tuntua aivan naurettavalta. Siksi, että sillä hetkellä kun sinne asti päästään, synnytän enemmän kuin ilolla kunhan saan tämän vauvan. Suoraan sanottuna, en ole edes ehtinyt enää aikoihin pelkäämään synnytystä kun kaikki pelkoni on keskittynyt vauvan menettämiseen.

Keskusteltuamme kätilö ohjasi minut aulaan ja kävi lääkärin juttusilla, tuli sitten sanomaan että minun olisi syytä mennä syömään siinä välissä, ainakin puoli tuntia olisi aikaa ennen kuin lääkäri ehtisi minut ottamaan. Kävimme siis miehen kanssa syömässä vähän jotain kahviossa, ja lähes samantien kun palasimme polille minut kutsuttiin lääkärin huoneeseen. Ilokseni sain todeta, että minut otti osastonlääkäri vastaan, vielä enemmän ilahdutti se, että osastonlääkäri oli vaihtunut pirteään ja iloiseen, puheliaaseen naiseen. Aiemmissa raskauksissa osastonlääkärinä on ollut vanha, kiukkuisen oloinen pieni mies, jolle tosin kaikki kunnia ja kiitos sekä esikoisen että pikku pojan maailmaan tulosta. Pikku pojan maailmaan tulosta voisi kiittää vielä enemmän, osastonlääkäri oli se, joka puuttui tilanteeseen siinä vaiheessa kun sekä minut että pieni oli saatettu siihen kuntoon erikoistuvan lääkärin toimesta, että osastonlääkärin ensimmäiset sanat erikoistuvalle oli "nyt joudutaan elvyttämään molemmat". Kerron tästä joku toinen kerta paremmin.

Lääkäri siis puhua pulputti, kyseli, selitti miitistä joka miehen pikkusiskon tapauksesta oli pidetty, välitti genetiikan lääkärin terveiset "mahdollisuus tämän syndrooman periytymiseen on pienemmät kuin mahdollisuus saada muulla tavalla sairas lapsi, eli se kertonee prosenteista ja riskeistä, kuten varmasti tiedätkin". Erikoislääkäri joka taas tiesi tästä sairaudesta luultavasti eniten tässä maassa oli puolestaan ohjeistanut lääkärin kuinka ja mitä ultrata. Edelleen ultrateknologia oli ainoa tapa tutkia asiaa, mutta kunhan oikeisiin asioihin kiinnitettäisiin huomiota, olisi mahdollista saada alustavasti tietoa siitä onko vauvalla sama sairaus. Lääkäri selitti minulle ja miehelle asian rauhallisesti ja tarkistaen että varmasti ymmärsimme mitä tämä sanoi.

Sitten päästiin itse ultraan. Kasvoihin, kallon rakenteeseen, selkärankaan ja sydämeen sekä aorttaan ja sydämeen liittyviin valtimoihin keskityttiin, koska nämä on ne joissa vikaa on jos on. Siis nähtävissä olevaa. Myös sisäelimet katsottiin, että varmasti vauvalla on kaikki. Aina aivoja myöten. Tässä kohtaa tunnelma oli jo niin helpottunut, että kun lääkäri esitteli minulle pikkuaivoja näytöllä, tuumasin tälle että ainakaan aivottomuuden piikkiin ei tietyn iän aivotonta käytöstä voida siis laittaa.

Lääkäri laski jopa varpaat ja sormet. Nauroi vauvan etusormelle jota tämä piti pystyssä sinnikkäästi. Tutkimuksen tulos oli selvä, vauvalla on kaikki mitä kuuluukin, ja aivan kuin vauva olisi itse tiennyt, mitä on tärkeä katsoa, tämä oli asettunut kohtuun sellaiseen asentoon, että lääkäri ihmetteli kuinka selvästi kerrankin pystyi kaikki elimet, sydämen ja kasvojen luuston tutkimaan. Jalkatilassa, totesi lääkäri, mutta tämänhän minä tiesinkin kun jatkuvasti alas potkii.

Lopuksi lääkäri ultrasi istukan, vuotojen takia lähinnä. Ei viitteitä mistään häiriöistä silläkään saralla, ei hematoomia, ei mitään mikä vuodot selittäisi istukkaan liittyväksi. Kaksosraskauden kakkoskaveri ne vuodot oli siis järkkäillyt, oli lääkärin näkemys. Olin ja olen edelleen niin onnesta sekaisin tämän vauvan suhteen, nyt kun tiedän että siellä se köllii juuri siinä kunnossa kuin toivoinkin. Mahdollistahan on, että kaikki ei olekaan kunnossa, mutta nyt sille pelolle ei ainakaan tullut lisävahvistusta, ennemmin annettiin pala lisää uskoa ja toivoa.

Keskustelimme jatkosta, neuvolakäynnit normaalisti ja seuraavan kerran tapaamme elokuun puolessa välissä, jolloin käyn ensin pelkopolilla ja siitä menen suoraan synnytyksen suunnitteluun. Lähdin niin hyvillä mielin ja niin kevyin askelin lääkäristä, etten muista niin keveitä askelia tässä odotuksessa vielä kertaakaan kokeneenikaan. Meille tulee vauva, minun ei enää tarvitse miettiä mitä sitten jos kaikki ei olekaan kunnossa. Jos kaikki ei olekaan kunnossa, niin seuraavan kerran kun aivan varmasti sen tiedän on synnytyksen jälkeen. Tai tietysti sitten, jos sattuu vielä kesken menemään. Johon en tosin usko.

Vasta nyt illan hiljaisina hetkinä mieleeni heräsi kysymys, jota en harmikseni huomannut lääkäriltä kysyä. Sinä yönä kun toinen vauvoista poistui minusta, sinä yönä kun ne kivut olivat helvetilliset kohdun työntäessä väkisin kuollutta pienen pientä vaavia pois sisältäni, miten ja millä ilveellä tämä toinen on sinne jäänyt. Miten tämä vauva on selvinnyt tippumatta kyydistä? Hullua, kun yksi kysymys saa vastauksen, syntyy toinen kysymys.