Oletteko huomanneet, että ihmisillä on jokin tapa, jolla he helpottavat omaa oloaan. Jokin juttu, harrastus tai toiminto, jolla hoitavat omaa hyvinvointiaan silloin kun tuntuu että asiat on solmussa, tai tarvitsee sitä omaa tilaa hengittää? Ukko menee salille meillä, tai hiihtämään, tai nostelee kotona painoja silloin kun päässä piukoo. Ystäväni lähtee viihteelle. Yksi käy uimassa, toinen lähtee lenkille. Serkkulikka kaappaa kirjan käteensä ja uppoutuu siihen tunnin-kaksi.

Minä kirjoitan. Puran ajatukset, olot, kuulumiset ja voinnit. Tai vaihtoehtoisesti hakkaan halkoja, tosin sillä saralla on ollut kovin hiljaista kun tuota ei pääse oikein harrastamaan kuin mökillä. Muistaakseni aloitin päiväkirjojen kirjoittamisen suunnilleen parikymppisenä. Sitä ennen olin kirjoittanut tarinoita, runoja, kirjeitä ihmisille joiden kanssa oli vaikeaa, vaikkakaan niitä en juurikaan toimittanut perille. Minua on aina auttanut kirjoittaminen, aina. Siinä on ollut henkireikä, johon en ole kertaakaan elämäni aikana joutunut pettymään.

Tätä nykyä kirjoitan hyvin harvoin enää muuta kun blogia. Toisinaan runoja, toisinaan pieniä tarinoita arkiasioista. Mutta pääsääntöisesti en. Kun muut äidit lähtee shoppailemaan, lenkille, jumpalle tai vaikka sitten sinne baariin, minä "lähden" blogiin ja kas, jo selviää asiat omassa päässä. Sikäli tuntuu hullulta että joku näkee nyt kovasti vaivaa miettiessä onko tämä blogi saman henkilön kuin se toinen blogi. Voin kertoa että on. Ja voin kertoa senkin, että tämä on se paskanheittoblogi, ja vielä senkin, että toivon ettei viittauksia näiden kahden blogin välillä käytetä niin että toiseen laitetaan toisen tiedot jne.

Olen pitänyt blogit salasanattomina, tai niin, salasanaahan se hyväntuulenblogi ei edes kaipaisi, se kun on todellakin se jossa haen sen hyvän tuulen itselleni, positiivisen olon ja mielialan. Tämä on taas se, jossa heittelen surutta sitä paskaa silloin kun olo on kurja, tai mietin asioita jotka vaivaavat. Ehkäpä tämä blogi kaipaisi välillä sitä salasanaa, ja on enemmän kuin mahdollista, että suututan sukuni, ystäväni ja vaikka ketkä jos sattuvat tänne eksymään, mutta se on riski jonka olen itse valmis ottamaan.

Tiesittekö, että ihminen, joka toimii itse kaatopaikkana monille ihmisille, tarvitsee itsekin sen kaatopaikan? Monesti olen kiittänyt onneani tästä lahjasta jonka olen saanut, paitsi yläkerran ukolta, myös äidiltäni verenperintönä, siis taidon purkaa paha olo sanoiksi paperille, sillä jos en sitä osaisi näin tehdä, miten sen tekisin? Minä kun en taas puolestani kuulu niihin jotka purkavat asioita kaveriporukassa, salilla, jumpalla tai viihteellä. Jäisikö silloin vaihtoehdoksi sama kuin eräällä toisella ystävälläni, joka puolestaan on käynyt jo monta vuotta mielenterveystoimistossa purkamassa asioita? En tiedä.

Ehei, älkää ymmärtäkö väärin, minä en halveksu, inhoa tai pidä omituisena sitä, että ihminen hakee apua mielenterveystoimistosta. Päinvastoin, minusta ihminen joka uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen siihen, on rohkea ja helvetin fiksu. Ihminen joka ei pahaa oloaan pura millään tavalla saa karvani nousemaan pystyyn, ei välttämättä niinkään inhosta tai edes ihmetyksestä, vaan lähinnä kauhusta. Kuinka paljon jotkut keräävätkään sisäänsä paskaa ja mihin se johtaa? Liian monta elämää on luhistunut, liian monta ihmistä hakenut apua sieltä, mistä sitä ei saa, eli pullon pohjalta.

Oma äitini oli liian ylpeä (?) ja vanhoihin käsityksiin takertunut, kuinka monesti häneltä pyysinkään että hän ottaisi yhteyttä mielenterveystoimistoon, tilasin jopa itse ajan hänelle kun hänellä oli pitkän ryyppyputken jälkeen sellainen olo, että kyllä hän apua tarvitsee ja on valmis menemään sinne, mutta ei hän sitten kuitenkaan tainnut tuolloinkaan päästä lähikapakkaa pidemmälle. Hautasin oman äitini kymmenen vuotta sitten, vain 11 vuotta vanhempana kuin itse olen nyt. Hautasin oman isäni, samasta syystä.

Nuorena äiti kirjoitti, silloin ennen pikkusiskon syntymää. Piti päiväkirjaa, kirjoitti tarinoita, kertomuksia, kirjeitä. Pikkusiskon syntymän jälkeen vähin erin äiti jätti kirjoittamisen. Haki sitä hyvää oloa sieltä pullosta. Haluanko minä samaa omalle kohdalleni? En todellakaan. Minä haluan että minun lapsillani on äiti vielä sittenkin kun nämä muuttavat pois kotoa, järjestävät omien lastensa rippijuhlia, häitä, ristiäisiä ja vaikka mitä. Lapsilla on oikeus äitiin, näiden lapsilla oikeus mummoon. Saatanhan minäkin kuolla jo ennen sitä, mistä sen tietää mitä elämässä tapahtuu, mutta viinaan, siihen minä en kuole. Sehän on sama kuin tekisi hitaan ja harkitun itsemurhan.

Isältäni on jäänyt 4 lastenlasta näkemättä. Hän on nähnyt vain nuo kaksi isointa. Kolmosen odotuksesta hän ehti intoilemaan kuukauden ennen kuin vaihtoi hiippakuntaa. Äitini ehti nähdä kolmosenkin. Ja silti äidiltä jäi näkemättä neljä lastenlasta, pikkusiskon aikuiseksi kasvaminen, minun unelmamieheni ja lukuisa joukko muita kauniita asioita joita olisin suonut tämän näkevän. Ja hullua kyllä, jos äiti vielä eläisi, minä tarvitsisin vielä enemmän kuin nyt näitä henkireikiäni, vaikka samaan aikaan purkaisin itseäni äidille. Minulla ja äidillä oli todella läheiset välit, on vieläkin, vai voiko niin sanoa kun kyseessä kuitenkin kuollut ihminen? Minä uskon vahvasti ja tunnen jotenkin, että edelleen äiti elää mukana minun elämässäni. Hän on kuollut, mutta hän ei ole poissa.