Kahvia. Hyi helvetti, oikein mahassa kiertää. Jaiks. Pitäisi saada aikaiseksi vaikka mitä tänään. Tosin suunnitelma on ikäänkuin rauhallisesti ottaminen. Joka ei aina ota onnistuakseen, jostain kumman syystä sormet syyhyä sinne tänne sitä mukaa kun yhden paikan saa kuntoon. Pää kestäisi, mutta kroppa ei, ei oo kivvaa.

Anopista ei sitten eilen kuulunut mitään. Koko päivänä. Sen verran kautta rantain selvisi, hieman puolivahingossa, että anoppi lähti ostoksille miehen siskon ja nuorimman lapsensa kanssa. Niin. Mitä siihen sitten sanot. Saattaahan kyse olla yksinkertaisesti siitä, että kun kuuli kuistin olevan jo siivottu, ja tiesi minun mahdollisesti lähtevän pienten kanssa iltapäivällä kyläilemään, ei viitsinyt sitten soitella saati käydä. Saattoihan tuo jopa odottaa minun soittavan mikäli apu kelpaa. Yritän ajatella asian mahdollisimman, tuota, rauhanomaisesti.

Helppoa se ei kyllä ole. Minulla on usein aika hiton loukkaantunut olo, tuntuu niin epäreilulta että viidestä serkuksesta kolmella on mummu joka touhuaa näiden kanssa, tapaa usein ja ottaa hoitoon, kahdella, eli juuri näillä meidän pienillä, on kaukomummo jota näkee joskus ja jouluna jos hyvä säkä käy. Jokin siinä yhtälössä aina mättää minun päässäni. Silti yritän aina paukuttaa omaan päähäni, että anoppi ei tee sitä tahallaan, ajattelemattomuuttaan ehkä, ja että tämä on omat lapsensa kasvattanut, ei tuon kuulukaan enää hoitaa jos ei halua, ja tottakai tyttärien perheet on jollain tavalla aina läheisempiä kuin pojan.

Siltikin, vaikka kuinka aina näitä faktoja itselleni hoen ja muistutan ja vaikka mitä, ei se vähennä sitä toisinaan kiukun, toisinaan pettymyksen sävyttämää tunnetta siitä, että lapset ovat eriarvoisia tämän silmissä. Loukkaa se silti. Surettaakin usein. Tyhmää.