Väsymys. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Voisin melkein maksaa jos pääsisin nukkumaan. Mutta ei. Ei toivoakaan. Unista siis. Tänään on kertakaikkiaan sairaan kiireinen päivä edessä. Tai no, kiireinen kiireinen, lähinnä tällainen koko-ajan-joku-paikalla-päivä. Eli ei päikkäreitä. Kummallista, en ole niitä kyllä aikoihin kaivannutkaan. Mutta nyt. Pikku päikkärit maistuisi kyllä.

Jokin muukin iski. Puhelin soi ja kappas, anoppihan se siellä. Näin pitkästä aikaa. Eipä me juuri soitella saati tapailla. Toisinaan saattaa mennä kuukausikin kuin huomaamatta niin ettei mitään yhteyksiä oteta. Nyt se soitti, josko kahville sinne. No ei, serkkupoika on hoidossa ja jotenkin ei sen kanssa ole innokas ottamaan vastaan. Jonka kyllä ymmärrän täysin. Selitti sitten ummet ja lammet taas omia asioitaan, siihenhän tämä yhteydenpito hieman niinkun perustuukin. Jos sillä on juttuja kerrottavana niin sitten. Tai jos on jotain mitä tarvitsee apua. Ei muulloin. Oikeastaan ollenkaan.

Selitti ja selitti ja selitti ja sitten sille tulikin kiire lopettaa on yksi tyttäristä koetti sille soittaa. Käyhän se näinkin. Anopin ja miniän suhde. Miten sitä juuri eilen satuinkin ajattelemaan, anoppia. Tai oikeammin sitä, kun oli aikeissa ilmeisesti tunkea hoitamaan lapsenlapsiaan tiistaina kun sille selvisi että tytär on pyydetty hoitajaksi. Siinä sitä aloin miettimään itsekseni että hups, meiltä on penskat olleet sillä hoidossa viimeksi kaksi vuotta sitten. Siis päiväseltään tai yötä, mutta sen verran siitä on aikaa. Ei ainakaan voi sanoa että sitä olisi meidän penskoilla vaivattu.

Kun sillä on se kiirekin. Paitsi silloin jos meillä on hoitaja hankittuna. Tätä nimenomaista ajatusta pyöritin aivan erityisesti päässäni. Niitä kahta kertaa kun viimeisen kahden vuoden aikana olemme hoitajaa lapsille kaivannut. Kuinka silloin ekalla kerralla miehen nuorin sisko sovittiin hoitajaksi kun olimme häihin menossa. Ja kuinka anoppi tämän kuultuaan aloitti heti sen laulun kuinka hänkin olisi voinut ottaa. Vaikka nyt töissä olikin, olisi voinut järjestää vapaitaan jotenkin. Toisella kertaa hoiti toinen sisko, mutta silloin anoppi itse ei olisi edes voinut hoitaa.

Ja nyt sitten tiistaina sama juttu. Vaan annapa olla, ne kerrat kun sitä olemme pyytäneet hoitamaan, siis pari vuotta sittenkin. Ei ole käynyt, on ollut kiire, on ollut omat juhlat, omat touhut, töitä, lomaa mitä milloinkin. Silloin se ei onnistu jos sitä kysyt. Mutta sitten onnistuu kyllä jos olet jo hoitajan hankkinut. Kuvittelenko minä vain, vai onko tässä jotain omalaatuista. Muiden miehen sisarusten lapset siellä kyllä on yökylässä, yöhoidossa ja päivähoidossa jos niikseen on. Sen yhden siskon etenkin, sen yhn. Anoppi käy sitä aika usein iltaisin hoitamassa että äiti pääsee rullaluistelemaan.

Ei älkää vaan kukaan ymmärtäkö väärin, minusta yht ovat kovilla ja tarvitsevat sitä omaa aikaa. Pääsääntöisesti. Mutta silloin kun yhn lapsi on puolet viikosta muutenkin isällään minä en ihan täysin ymmärrä tätä kuviota. En lähinnä siksi, että on olemassa myös muita joille se vapaa-aika ja ennenkaikkea yhteinen vapaa-aika olisi tarpeen. Onneksi meillä on omasta takaa jo hoitajia. Tätä nykyä. Toista oli vielä silloin pari vuotta sitten. Silloin se usein vitutti tosissaan. Kun aina jos joutui kysymään tuli sellainen olo, että olet vaivaksi ja tiellä niiden lapsiesi kanssa.

Ja toisaalta, isompia ei anoppi ole kertaakaan joutunut hoitamaan. Heidät me saammekin aina hoitoon jos tarve vaatii. Heidän isovanhempansa ottavat ilomielin hoitoon porukan. Tosin aika vähän olemme joutuneet isovanhempia pyytämään, meille kun on riittänyt aika hyvin ne joka toiset viikonloput kun isommat ovat olleet isällään. Tai eihän ne siellä enää samanlailla säännöllisesti ole, mutta jos on tarpeen niin hoito kyllä järjestyy. Ensi sijaisesti exän kanssa sopimalla ja jos tälle ei käy niin exän vanhempien.

Hullua. Omat lapsenlapset ei käy mummulle. Menen pois taas, alkaa vituttamaan tämä mietintö.