Sittenkin. Vaikka miehessä on piirteitä joista en pidä, mutta siitähän parisuhteessa pitkälti kai on kysymyskin. Siitä, että ei odota täydellisyyttä vaan hyväksyy toisessa myös ne viat. Eikö? Eikä ne ole edes vikoja, vaan ne on niitä piirteitä joita ei toisessa toivoisi olevan.

Nuoruuden haaveissani minun mieheni oli mies, joka oli suvaitsevainen, kiltti ja sukurakas. Mies, joka hyväksyisi muut sellaisina kuin nämä ovat, kokoon, näköön tai ihonväriin katsomatta. Mies, joka haluaisi aina auttaa niitä jotka apua tarvitsevat. Lisäksi miehen piti olla eläinrakas, se oli yksi ehdottomampia edellytyksiä. Sellainen, joka ottaa hylättyjä kissanpentuja hoidettavakseen, samoin kuin antaa vaikka vaatteensa tarvitsevan edessä. Kuulostaa muuten naiselta...

Lisäksi tietysti miehen piti olla komea, antelias ja tällä piti olla kunnianhimoa. Ei liikaa, mutta siinä määrin, että tämä menestyi elämässä. Mielellään tällä sai olla asunto ja auto, uudempi sellainen, ja hyvä maku sisustuksessa. Siisteys ja kotitöihinosallistuminen tuntuivat myös todella tärkeiltä kriteereiltä. Siis silloin nuorena. Ei ole ihme että nuoruus on eräänasteista ideologista hömppää, jos näin voi sanoa.

Mieheni on minulle täydellinen. Sittenkin että se on välillä vaikea. Välillä niin suvaitsematon, että mieleni tekisi potkia häntä jotta hän tajuaisi, kuinka vaikeaa elämä voi joillekin olla. Kissoille mies on allerginen ja pahasti vieläpä, eikä tuo muutenkaan eläimistä välitä. Ei mies vihaakaan, ei edes inhoa eläimiä, mutta sen mielestä eläimet ovat tylsiä. Ja silti se otti aikanaan naisen jolla oli kolme lasta ja kaksi koiraa. Valmiin paketin jonka sisältöön ei ollut edes muokkausoikeutta.

Sitä olen monesti jälkeenpäin miettinyt. Olisiko minusta siihen. Kasvattamaan toisen naisen lapsia. Pitämään niistä. Rakastamaan niitä. Helvetti soikoon, edes sietämään. Tässä kohtaa minun on pakko myöntää oma suvaitsemattomuuteni, luultavasti minusta ei olisi siihen. Ei ainakaan jos lapsi ei olisi aivan pieni ihan alussa. Ei varsinkaan jos lapsi kävisi vain silloin tällöin. Ehkä sitten jos tuo asuisi koko ajan siinä samassa. En osaa varmaksi edes sanoa, mutta epäilen ettei. Tai ehkä minusta ei olisi vain jakamaan lasta toisen naisen kanssa. En osaa varmaksi sanoa. En tiedä.

Ja ne eläimet. Lienee pakko todeta, että luojan kiitos mies on allerginen. Vielä parempi asia on se, että pikkupoika on astmaatikko, vaikkakaan eläinallergioita tällä ei ole muihin kuin kissaan todettu. Muuten meillä seikkailisi suunnaton armeija eläimiä. Mitä luultavimmin, meillä olisi jonkinlainen eläinten löytökoti, joka toimisi vieläpä periaatteella, "ne joille ei kotia löydy pidetään itse". Olen ilmeisesti jollain tavalla jopa yli-eläinrakas.

Vai mitä sanotte siitä, että jopa hoitolapset ovat oppineet tavan, jonka mukaan lattialla kävelevästä hämähäkistä tms tullaan sanomaan hoitotädille, joka sitten ottaa eläimen kiinni ja kantaa ulos. Ei, niitä ei tapeta, niinkuin ei ampiaisiakaan, jotka myös pyydystetään ja viedään ulos. Samoin kärpäset. Koppakuoriaiset. Aivan sama mikä eläin on kyseessä, sitä ei tapeta, se vain viedään pois. Mies listii kärpäsiä. Innokkaasti, vieläpä. Siihen en enää jaksa edes kiinnittää huomiota, mutta lapsille on äidin oppi mennyt niin syvään päähän, että nämä sanovat ennemmin äidille kuin isille jos huoneessa kävelee kärpänen.

Niin, kyllä minä rakastan. Rakastan enemmän kuin aina tunnustan edes. Aamulla katselin sitä kuorsavaa kaljupäätä vieressäni, ja tunsin kuinka sydän kääntyi rinnassa. Rakastan vaikka aina en pidäkään joistakin hänen näkemyksiään. Vaikka välillä toivoisin hänen suhtautuvan joihinkin asioihin erilailla. Toivoisin, se ei tarkoita silti että koettaisin edes muuttaa hänen suhtautumistaan. Minä siedän ne hänen erilaiset näkemyksensä, en pidä niitä niin isoina "vikoina" että ne vähentäisivät mitenkään rakkautta jota tunnen.

Ehkä se sitten kuitenkin on tärkeintä, että hänelle perhe on kaikki kaikessa, minä olen kaikki kaikessa, meidän elämämme on tärkeintä. Elämämme ja turvallisuutemme. Kuinka hullua onkaan ajatella, että ihminen joka ei todellakaan pidä niistä eläimistä, olisi valmis hakemaan minulle uuden koiran, jos vain pyytäisin. Ja minähän luultavasti pyytäisin jossain vaiheessa kun olen selvinnyt sinuiksi tämän surun kanssa minkä koiravanhus jätti jälkeensä, pyytäisin, jos ei pikkupojalla olisi astmaa. Eikö sekin kerro paljon siitä kuinka tärkeää hänelle on minun hyvä oloni?