Jos olisin ihminen, joka itkee vähänkin herkemmin kuin itken, nyt olisi se hetki kun itkisin. Oikein kunnolla, isoin kyynelin, niin paljon sattuu sydämeen. Kaikella on tarkoituksensa, niinhän se on. Ja kaikki päättyy aikanaan, totta sekin. Ihmisen elämässä jokainen tapahtuma on kasvamista varten, se, osaako ihminen ottaa tapahtumat kasvun kannalta vai ei, on sitten kustakin ihmisestä itsestään kiinni.

Jo aiemmin kertoilin ystävä pariskunnastamme jotka ovat päättäneet erota. Ja kuten aikanaan itsellenikin kävi, ero tapahtui sitten hyvinkin nopeaan tahtiin sen jälkeen, kun päätös siitä oli tehty. Niin heilläkin. Viime viikolla selvisi, että pariskunnan mies löysi asunnon, sai avaimetkin sinne jo, ja nyt sitten on pikkuhiljaa kuljetellut tavaroitaan. Mitään hän ei ota mukaansa yhteisestä kodista, tahtoo jättää kodin sellaisena kuin se olikin lapsille ja ex-avokille. Niinhän se on, ex-avokki, vaikka kuinka minä sen enempää kuin mieskään saati kukaan meistä lähimmistä, emme haluaisi sanoa.

Tänään oli vuorossa se katkera hetki, jolloin pariskunnan mies tuli hakemaan meiltä kuistilta sohvaa lainaan kuten olivat miehen kanssa sopineet. Kuinka paljon surua, kuinka paljon jotain jota en edes osaa sanoa, voi sisältyä pieneen hetkeen. Ihan vain siihen, kun toinen nostaa kaverinsa kanssa sohvan peräkärryyn. Ei hän siinä voinut kauaa viipyä, ja hyvä niin. Itkettää ihan vietävästi. Miten ihmiset jotka ovat kuin toisilleen luodut, eivät kuitenkaan saaneet enää asioita kuntoon. Sattuu. Kuinka paljon mahtaakaan heihin itseensä sattua, jos minuunkin sattuu näin paljon.

Yksi aikakausi on päättymässä, sitähän se kipu pitkälti on. Pelkoa siitä, menetämmekö me tämän miehen. Menetämmekö sen ystävyyden, sen yhteishengen mihin olemme ehtineet näinä vuosina tottua. Aikeet voi olla hyvät ja kauniit, mutta totuushan on, että monesti näissä tilanteissa aika ajaa silti erilleen, vain sukulaiset jää. Ja me emme ole sukua, pariskunnan toinen puoli on sukuamme. Mies tulee silti vauvan kummiksi, aivan kuten jo odotusaikana toivoimme. Mutta riittääkö sekään pitämään yhteyttä? Ei välttämättä.

Kasvun paikka. Ymmärtämisen paikka. Ymmärrän paljon paremmin niitä ihmisiä, jotka purkivat surutta kiukkuaan minuun silloin kun me exän kanssa erosimme. Ymmärrän sittenkin, vaikka olen sitä mieltä, että minäkin olisin sitä tukea tuolloin kaivannut, olisin niin toivonut että edes paras ystäväni olisi sitä silloin minulle antanut, mutta ei. Hänkin käänsi minulle selkänsä, asettui exän puolelle koska exä oli hänen miehensä paras ystävä. Sittenkin, vaikka minä ja ystäväni olimme ystäviä yläasteelta asti ja miehet taas tutustuneet toisiinsa vasta meidän kauttamme vuosien saatossa.

Varon visusti ottamasta puolia tässä ystäviemme erossa. Ymmärrän kumpaakin, vaikka minun on pakko myöntää, että tänä katkerana hetkenä kun mies sen sohvan haki, katsoi hätäisesti silmiin, vaihtoi muutaman sanan pikku pojan kanssa, lähti sitten kiiruusti pois, minun teki mieli soittaa naiselle, kysyä onko tämä tyhmä, huutaa ja raivota tälle sitä kipua minkä heidän eronsa minussa herättää. Silti, vaikka kuinka ymmärrän. Ymmärrän luultavasti paremmin kuin hyvin, mutta juuri nyt olisi niin paljon helpompaa olla ymmärtämättä ja vain raivota.

Tämä on jälleen yksi niitä hetkiä, jolloin toivoisi että aikaa voisi kelata taaksepäin. Että asioiden kulkua voisi muuttaa. Että maailma olisi toisenlainen kuin se on.  Voi kuinka toivonkaan, että  kaikesta huolimatta meidän yhteytemme ja ystävyytemme säilyisi.